Rajalta

Harri Hyyppä 28.6.2011

Paikka on jokaiselle kirjoittajalle tärkeä. Paikka luultavasti ohjaa tekstiä enemmän kuin kirjoittaja.  Nykykieli ja uusi systeemisyys puhuvat paikasta myös toisessa merkityksessä, positiona, sosiaalisena paikkana ja tilana. Paikasta ja positiosta syntyvät niin puheet kuin kirjoituskin. Kirjoittaja on vain välikappale. Tärkeän voi sanoa vain joltakin paikalta. Paikka ohjaa kirjoittajan ja tekstin henkeä. Tekstit ovat aina paikallisia, ne nousevat maasta ja paikasta niinkuin puut. Oma kirjoituspaikkani on lapsuuteni leikkipaikka, metsäpirtti Repovaaran rinteessä. Näköalaa on pitkälti ja laajalti, niin vanhaan kuin uuteenkin.

Sanomisen paikka …

Tällä paikalla olen uuden ja vanhan rajalla. Asiat näyttävät nyt toisenlaisilta.  Se, minkä vanhasta muistan on toisenlaista, parempaa.  Hyvä lapsuus antaa väärän ja idealistisen  kuvan maailmasta. Siksi se on niin  korvaamaton. Se kasvattaa herkkyyttä tunnistaa ristiriitaa ja epäoikeudenmukaisuutta ja reagoida siihen terveesti. Se auttaa kestämään elämän hulluutta ja korruptoituneisuutta ilman, että täytyisi kieltää havaintonsa. Hyvä lapsuus auttaa myös näkemään ja lukemaan tilanteita paremmin ja välttämään ”muka”-asetelmiin juuttumista.

Aika vähitellen rakentaa paikan ja tilan, jotka usein olemme tottuneet tunnistamaan erillisinä.  Aikaa tarvitaan, jotta paikka tulee paikaksi ja koti kodiksi.  Ihmisen elää elämäänsä myös sisäisillä ja symbolisilla rajoilla. Asiat eivät tapahdu vain ulkopuolellamme vaan myös mielessämme. Aika, paikka ja tarkoitus yhdessä tuottavat jatkuvasti asetelmia, jotka pakottavat pohtimaan erilaisia rajoja, kauneutta ja rumuutta, nuoruutta ja vanhemmuutta, totuutta ja valhetta, sanomista ja vaikenemista.

Yhteisöllinen tietäminen on oma herkkä alueensa, hyvä ja paha tieto ovat sisäkkäisiä.   Kaikkea tietämistään ei voi valita eikä muistiaan voi säädellä. Yhteisö säätelee sitä huomaamattamme.  Aina ei tiedä, mitä tietää, tai muista  sitä, minkä muistaa. Joskus taas muistaa sen, minkä on unohtanut. Psykoterapeutille suuri haaste on puhua silloin kun ei ymmärrä, silloinkin kun pitäisi. Ammatillinen lojaliteetti kahlitsee, harhainen pahiten. Vain viisaalla on vara sanoa, ettei ymmärrä.

Joki on täällä ikiaikainen kulkuväylä ja yhdistäjä, keskeinen osa alueen identiteettiä. Väylä erottaa ja yhdistää. Täällä olemme kansalaisia, väylän takana asuvat ovat ”Ruottin kuninkhaan alamaisia”. Ruotsissa on oma valuutta, kummallakin puolella kaikki raha käy. Kaupanteko on valuuttaa tärkeämpi. Kolme kieltä elävät rinnakkain, kaikilla oma, katkerakin etninen historia. Väylä yhdistää meänmaan, samalla kun erottaa metsästysalueet ja osan alueen hengellisistä liikkeistä, vaikka itäisläiset ja läntisläiset. Rajalla on myös konkreettinen aikaraja.

Raja-käsite edustaa osin jo mennyttä maailmaa. Muutama vuosi sitten alettiin enenevästi puhua raja-alueista ja rajapinnoista, jotka nekin nyt ovat  jo historiaa. Uusi organisaatioajattelu on vanhan paradigman kyseenalaistanut, ja tuonut tilalle uudenlaista kokonaisuuksien hahmottamista. Samalla olemme saaneet huomata monien perinteisten rajojen kadonneen. Uusia syntyy.

Uusi maailman ja ihmiskuvan tulkinta ja ajattelu korostavat kompleksisuutta, yllätyksellisyyttä ja emergenssiä, kaikkia näitä enemmän elämän perusominaisuutena kuin yksittäisinä ongelmina. Teoria viittaa siirtymään kahdensuhteesta kohti monen toimijan muodostamaa kompleksista suhteissa olemista. Sen näyttää niin metsän kasvu kuin muukin luonto toistuvasti vahvistavan.

Terapeuttisesta työstä eläkeläiseksi irrottautuminen tuo mukanaan uudenlaista vapautta. Psykoterapiassa tavoittelemme sisäistä vapautta ja mielen uudistumista. Kolumnistilla on terapeutin suhteen suuremmat ulkoiset vapaudet. Kolumnistilla on lupa  sanoa monimutkainen yksinkertaisesti  ja syvällinen kevyesti. Kirjoittaja on aina rajalla. Vaikeneminen on kultaa ja perushyve psykoterapiassa, mutta vastuuttomuutta toisaalla.

Tärkeän sanominen tekee meidät haavoittuviksi. Joskus raja löytyy ylittämällä se, joskus taas sille pysähtymällä.  Vaikka nyt yhä selkeämmin alamme nähdä vanhan arvon,  vaikkapa 50 -luvun suuret  rajojen ylitykset ja löydöt taiteessa, runoudessa, psykoterapiassa ja yhteisödynamiikassa,  huomaamme huonosti niitä rajoja, joihin nyt olemme juuttuneet. On puhuttava siitä, mistä vaikenemme.

Kirjoittaja:

Harri Hyyppä, metsätilallinen, etninen koulutusanalyytikko (Suomen ryhmäpsykoterapia ry). Seniorikonsultti, Metanoia Instituutti

harri.hyyppa@metanoia.fi

 

Kouliintumispolku : filosofiaa ja lähtökohtia

Harri Hyyppä 26.6.2011

Kokemusperäinen oppiminen on ammattilaisten keskuudessa käsitteenä kehittynyt jo lähes hokemaksi. Työnohjaajat ja konsultit puhuvat siitä kuin mantrasta. Silti voimme esittää väitteen, että se on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää. Luulemme tietävämme enemmän kuin tiedämme. Yllätyksellisyys, oman tietämättömyyden ja oivalluskapasiteetin aukottaisuuden ja viiveen kohtaaminen on aina myös kiusallinen kokemus. Kokemus on kaksijakoista, samaan aikaan sekä tuttua että tuntematonta, jatkuvaa tutkimista ja lähestymistä vaativaa. Kokemuksen hyödyntäminen ja  kokemusperäinen oppiminen edellyttää sellaista yhteistyöasetelmaa, jossa myös oppimiseen liittyvä kiusa ja vaivannäkö voidaan rakentavalla tavalla kohdata. Selvää tietenkin on, että oppiminen tarvitsee aina myös niin turvallista tilaa kuin  adekvaattia keveyttä ja leikkimieltäkin.

Ajatus kouliintumisesta kytketään usein ohjelmiin ja opettamiseen. Kouliintumispolku muodostaa tässä kokonaan toisenlaisen lähtökohdan, sellaisen, joka ei pohjaa yksin rakenteeseen ja arviointikriteereihin, vaan joka ottaa huomioon opiskelijan henkilökohtaisen ainutlaatuisuuden, taustan  ja lähtökohdan. Selvää tietenkin on, että perusopetuksella on edelleenkin oma tärkeä paikkansa ammatillisessa kehittymisessä, mutta mitä pitemmälle kuljetaan ammatillisella polulla, sitä enemmän henkilökohtaisuuden ja kehitystä kannattelevan tilan ja asetelman merkitys korostuu. Kokemuksen tutkiminen ja siihen harjaantuminen on ammatillisuuden ydintä. Metanoia Instituutin kouliintumispolut edustavat pyrkimystä edetä tähän suuntaan. Ne perustuvat sekä osanottajien, että mukana työskentelevien seniorien kokemuksen hyödyntämiseen.

Vuosi sitten käynnistynyt Metanoia Instituutin organisaatioanalyytikoiden kouliintumispolku on Suomessa pisimmälle senioripositioon tähtäävä ammatillis-käytännöllinen polku ja kehittymisura työnohjaustyön ja organisaatioajattelun alalla. Kun tuo polku nyt pioneeriryhmän jälkeen aukeaa, siitä tulee lähiaikoina tiedote Instituutin sivuille.  Työnohjaajien peruskoulutusten pohjalle rakentuvat jatkokoulutusohjelmat edustavat samaa pyrkimystä työnohjaustyön osalta. Polut rakentuvat sekä itsenäisistä työskentelyosioista, että risteämistä, jossa erilaiset yksilöllisesti värittyneet polut kohtaavat, ja joista taas jatketaan eteenpäin. Tässä mielessä voisimme poeettisesti puhua risteävien polkujen puutarhasta, jossa pyritään hyötymään kaikesta läsnä olevasta kokemuksesta ja sen erityislaadusta. “Oma polku” on aina sekä käytännöllinen, että symbolinen ja henkilökohtaisesti merkitykselliseksi koettu.

Kouliintumispolku ja sen perustana oleva filosofia muuttaa dramaattisesti myös senioreiden asemaa tässä yhteistyössä. Seniorit eivät ole enää vain opettajia, osanottajat vapauttavat ajoittain seniorit oppilaiksi. Antaminen onkin usein merkittävintä oppimista. Yhteistyötä leimaa henkinen partnerius. Tällaista oppimista kouliintumispolut tavoittelevat. Henkilökohtaisesti voin todeta, että monia olen saanut ammatillisessa mielessä opettaa, mutta enemmän olen saanut oppia oppilailtani. Kouliintumispolkujen luoma tutkiva tila tekee tällaisen käännöksen mahdolliseksi ja samalla antaa ajoittain mahdollisuuden välittää ja antaa sellaista, joka perinteisen opetuksen piirissä ei ole mahdollista. Isän polku rakentuu pojan tieksi ja toisaalta pojan polku näyttää hetkittäin isän tien.

Metanoian pitkien koulutusohjelmien rakenne on tullut pitkään seuratuksi työnohjauskoulutusten ja konsulttikoulutusten kentällä. Nähtäväksi jää, mitä nyt tapahtuu kouliintumispolkujen suhteen. Tiedollisen, menetelmällisen, henkisen ja taiteellisen ulottuvuuden yhteenkytkeytyminen on aina jotain sellaista, jossa kukaan ei yksin voi olla ainoa asiantuntija. Yhteistyöllä ja sellaisella asetelmalla, joka tekee tuon integraation mahdolliseksi, voimme saada aikaan enemmän. Polku ei ole vain reitti tai matka, vaan myös symboli, kaunis dynaaminen ja kehityksellinen objekti.