Liminaalitila – konsultaatiotyön alkupiste ja tarkoitus

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio kirjoitti 16.11.2013:

Organisaatiokonsulttien kouliintumispolulla 14.-16. marraskuuta pohdittiin organisaatioiden siirtymiä ja siirtymätilojen kysymyksiä niin organisaation jäsenten kuin konsultinkin kannalta. Olimme tutkimassa dynamiikkaa, jonka keskellä moni suomalainen organisaatio on juuri nyt, myös me itse. Valtakunnallisesti merkittävä siirtymien aalto on tuloillaan,  aluillaan ja myös meneillään perheyritysten sukupolvenvaihdoksissa. Näiden siirtymien hallinta on valtakunnallisesti merkittävä haaste, kuten Matti Vanhanen Hesarin vieraskynässä muutamia viikkoja aiemmin kirjoitti.

Mitä siirtymät ovat konsultin kannalta? Konsultteina tulemme keskelle TILANNETTA, jossa ensimmäisenä tehtävänä on  ymmärryksen luominen: mistä kaikesta on kyse? Asiakas on keskellä SIIRTYMÄÄ, jolla ei vielä ole nimeä eikä osoitetta. Siksi asiakkaan kanssa on luotava hahmoa sille, miten konsultaatiopyynnön kysymykset liittyvät toisiinsa, mitä ongelmakohtien ympärillä tapahtuu, mitä kuormaa käyttäytyminen ja syntyneet kokemukset ilmentävät? Tähän hahmotustyöhön on kutsuttava yhteyttä ottavan asiakkaan lisäksi yhteisön muita toimijoita ja mahdollisesti myös asiakkaan verkostoa.

Siirtymätilanteen nimeäminen eli yhteinen merkityksenanto sille, mikä on muuttumassa ja miten,  voi itsessään olla riittävä konsultaatio, jonka myötä asiakkaan oma toimijuus ja kyky auttaa itseään elpyy. Usein siirtymän nimeäminen on konsultaation alkupiste, josta siirtymä- eli LIMINAALITILAN rakentamistyö alkaa.

Liminaalitila on asiakkaalle todellinen siirtymävaihe, jossa jokin vanha murtuu ja  jokin uusi nousee näkyville. Se on eräänlainen rospuuttoaika, missä talvea ei enää ole, mutta uusi kasvukaan ei vielä näy, sadosta puhumattakaan. Se on kohta, jossa muutos tuntuu, mutta jossa sillä ei vielä ole jaettua merkitystä, joka antaisi energian toimia.  Siirtymälle on ominaista ennakoimattomuus ja epävarmuus, hämmennys suunnan puuttumisen tuntu.

Liminaalitilaksi voimme hahmottaa myös sen yhteistyöprosessin, joka syntyy konsultaatiotioprosessista. Konsultin tehtävänä on rakentaa keskustelupaikkoja, yhteyksiä ja kohtaamisia, joissa voidaan turvallisesti olla epävarman äärellä ja sietää kipua yhdessä. Tähän tarvitaan usein kannattelijaa ja keskustelujen ohjaajaa, jolla itsellään ei ole vakituista asemaa systeemissä. Sen sijaan hänellä kykyä ajatella, tilannetajua kysyä ja herkkyyttä kuunnella, osaamista rakentaa keskusteluja sekä kykyä sietää epämääräisyyttä ja siirtymän tuottamaa painetta.

Liminaalitiloihin yksi soveltuva työmenetelmä on Insight-ryhmä. Näissä ryhmissä keskitytään kokemusten ja mielessä olevan tunnusteluun kuuntelevassa ja arvostavassa hengessä. Insight tilanteessa suostutaan olemaan tuntemattoman äärellä ja leikkimään mielikuvilla. Samalla insight auttaa tunnustelemaan erilaisia hahmottotuksia. Joskus esiin nousee vertauskuva, jonka kautta puhe saa uuden suunnan ja uudet merkitykset mahdollistuvat. Insight on yhteistä herkistymistä koetulle ja mielen etsimistä eletylle ja elettäväksi tulevalle. Tätä menetelmää käytämme polulla säännöllisesti.

Siirtymien teema on ensi syksynä pidettävän Organisaatiodynamiikan ja konsultaatiotyön konferenssin teema. Suomalainen työelämä tarvitsee tilaa ajatella ja jäsentää siirtymiä, joiden keskellä se on. Me olemme luomassa tätä foorumia. Haluaisitko tulla mukaamme luomaan tätä tapahtumaa?

Siirtymätilassa uusi kuorituu vähitellen esille

Karkotetusta kokemuksesta taiteen, tieteen ja kokemuksen kielellä.

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Marianne Tensing 4.11.2013. Kaksipäiväisen (17-18.10.2013) seminaarin ”Karkotettu kokemus” teema kumpusi työnohjaajien kenttähavainnoista, jotka liittyivät organisaatioiden kömpelyyteen sulattaa ja ottaa käyttöön ihmisten aitoja päivittäisistä työtehtävistä nousevia hankalia olotiloja /kokemuskirjoa.

Yleensä onnistumista, iloa, innostusta ja muita miellyttäviä tunteita on kiva tuntea ja myötätuntea, ne ikään kuin tarttuvat henkilöstä toiseen ja luovat inspiroituneen ilmapiirin ympärillensä, ihmiset ovat silloin tyytyväisiä ja kaikilla on hyvä olo.  Taas tilanteet, jotka synnyttävät kokemuksissa ahdistuneisuutta, haavoittumista, loukkaantumisia, syyllisyyttä tai häpeää ja tuntuvat kehollisesti raskaalta, saavat yhteisössä aikaan poissaoloja, välttelevää kohtaamista, varovaisuutta ja välillä aggressiivistakin käyttäytymistä. Tämän seurauksena arvokasta työenergiaa kuluu enemmän omien olotilojen mielensisäiseen, hiljaiseen käsittelyyn kuin tarkoituksellisen työtehtävän hoitamiseen. Luovuus on ainakin silloin vangittu.

Karkotettu kokemus -seminaarin perusajatuksena oli pysähtyä näiden hankalien ja karkotetuksi tarkoitettujen kokemusten äärelle, ajatella ja tutkia niitä ja myös itse kokea ja tuntea näitä kokemuksia.

Seminaarista

Heti alkupalaksi Liisa Vilppolan taiteellinen monologi läjäytti karmaisevan kokemuksen osallistujien syliin, ja siinä oltiin heti sellaisen tunnevyyhdin äärellä, että ainakin minun kehossani tuntui voimakkaita ristiriitaisia oloja. Kysymys – miten olen työnohjaajana oman vaikean, kiusallisen olotilan kanssa asiakkaan vaikean tunnetilan äärellä – synnytti asian työstämisen vaiheessa eläviä oivalluksia.

Ristiriitaisista tunnelmista hypättiin tämän jälkeen toisenlaisen vierauden äärelle. Epämukavuusalueella pidätteli uusi, vieras teoria ja mutkikas käsitteiden verkko. Ensimmäistä kertaa kokemuksen semioottinen jäsennys tuli tarjottuna työnohjaajan ammatilliseksi kokemusta eritteleväksi ajattelunvälineeksi. Filosofian tohtori Timo Latomaan tiukkajärjestelmällinen kokemuksen purkaminen/ käsitteellistäminen  elämykselliseksi olotilaksi ja merkityssisällöksi ei päästänyt helpolla irti omasta ymmärtämättömyyden kokemuksesta. Kuunnellessa oloni oli sekä huvittunut että ristiriitainen, mielessäni kuitenkin kysymys, miten tätä itselleni uutta semiotiikan tieteen näkemystä merkitysten muodostumisen analyysista voisi soveltaa työnohjaukseen niin, että siitä syntyy hyvä ajattelun väline. Työnohjaus on kuin onkin ihmisten mieluimmin kasvokkain ja nykyhetkessä tapahtuva keskustelu, jonka tarkoitus on työskennellä asiakkaiden työssä kokemien tunteiden/elämyksellisten olotilojen ja niihin liittyvien merkityssisältöjen kanssa. Se, mitä ja miten työnohjaajana kuulen, kuinka kuultua tulkitsen ja millä logiikalla vien keskustelua eteenpäin, on tärkeä asiakkaassa tapahtuvan muutoksen kannalta. Joka tapauksessa tämä teoreettinen jäsennys oli itselleni raikas tuulahdus uudesta tulokulmasta.

Päivän päätteeksi Maarit Vainio toi osallistujien tietoon ja kokemuksiin meditaation mieltä ja kokemisen tiloja laajentavat näkemykset, josta itselleni jäi kytemään miellyttävä ajatus meditaation energiaa vapauttavasta ja palauttavasta voimasta.

Seminaarin toinen päivä oli luonteelta reflektiivinen. Ensin pysähdyttiin omakohtaisten karkotettujen kokemusten äärelle niitä tunnistaen, ajatellen ja jakaen.  Sen jälkeen Kiasman 15-vuotias ”Hits”-näyttely, johon oli koottu kotimaisten ja kansainvälisten taitelijoiden teoksia, ruokki virittäytynyttä kehollista olotilaa ja mieltä, ja kutsui aistimaan teoksia kaikin mahdollisin ”tuntosarvin”.

Päivän luento tuli Maija-Leena Setälältä, joka toi esiin psykodynaamisen ja kompleksisten systeemien ajatteluun pohjautuvan konsulttityön arjen käytännöt.  Se oli arvokas ajankohtaisia ilmiöitä esiin nostava kiteytys tukea antavasta ja luovaa energiaa vapauttavasta konsultaatiotyöstä, jossa ihmisten kokemuksia ei karkotettu, vaan ne nähtiin organisaatiomuutoksen arvokkaina mittareina ja suunnannäyttäjinä. Usein juuri se ”settingi” eli mitä konsultaatiotilanteissa tehdään ja kuinka ihmisten kokemusten kanssa toimitaan, jää piiloon ja avaamatta. Siihen tuli nyt hyvä annos tietoa.  Vuosien kokemuksella on painavaa arvoa.

Seminaari päättyi tuttuun ”Insight” työskentelyyn, tilaan, joka mahdollisti osallistujien henkilökohtaisten olojen ja ajatusten jakamisen: mikä jäi käteen, mikä puhutteli ja upposi. Insightin konsultit Leila Keski-Luopa ja Timo Totro sitoivat taitavasti kuultua ja nähtyä uusiksi yhdistelmiksi.

Jälkeenpäin on mukava huomata, että seminaarin onnistuminen on kiinni kaikkien osallistujien omalla tavallaan mukaan tuomasta panoksesta: tietoa lisäävistä puheenvuoroista, kyseenalaistavista kannanotoista, extempore -tapahtumista, kokemusten jakamisesta, mutta myös hiljaisista ajattelijoista. Siitä kiitollisena huomaan, että ajatukset kipittävät jo seuraavan vuoden seminaariin.

Kurkistuksia organisaatioiden estetiikkaan

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Estetiikkaa,  tiedettä siitä kuinka asiat tunnetaan aistien kautta, on sovellettu erityisesti taiteen, musiikin, arkkitehtuurin ja kirjallisuuden alueilla. Vuoden 2013 konferensissa aiheenamme oli tutkia, kuinka esteettinen näkökulma soveltuu organisaatioiden ja niiden kanssa tehtävän työn ymmärtämiseen.

Tavallaan on päivänselvää, että organisaatioissa toimiminen on kokemuksellista, kaikilla aisteilla tapahtuvaa. Organisaatioiden asiakkaina emme pitkään viihdy, ellei niiden toiminta, palvelut tai tuotteet synnyttä ehjää kokemusta ja vastaa odotukseemme kauneudesta. Työnohjaajina ja konsultteina meitä kiinnosti se, kuinka ymmärtää omaa toimintaamme estetiikan termein ja kuinka ammentaa tästä näkökulmasta käytännöllisiä toimia kohtaamisiin asiakkaidemme kanssa.

Minulle jäi mieleen ensimmäisen vieraamme, Grubb instituutin Bruce Irvinen esityksistä kysymys tarkoituksesta organisaatiossa. Tarkoituksen oivaltaminen määrittää sitä, mihin suuntaamme ja mitä tarvitsemme, kuinka kytkeydymme toisiimme. Bruce haastoi meitä katsomaan systeemin tarkoitusta ja vastuullisuuttamme siinä, ympäröivän kontekstin mahdollisuuksia, resursseja ja keskinäisriippuvuuksia sekä yksilötason tahtoa ja kaipuuta. Toinen vieraamme, Tavistock instituutin Eliat Aram toi estetiikan rinnalle etiikan käsitteen. Estetisyys on arvoihin liittyvää ja siksi käytännöllistä, arkisissa valinnoissa ja yksittäisissä teoissa näkyvää. Hän on omassa johtamisessaan itse tästä hyvä esimerkki.

Konferenssin workshopit tarjoilivat mitä erilaisimpia tulokulmia estetiikkaan. Itse osallistuin emerita professori Päikki Prihan workshoppiin, jossa tutkittiin työn, arjen ja juhlan kauneutta ja sen kaipuuta tekstiilien kautta. Voi miten tykkäsin siitä. Toisena päivänä olin hollantilaisen taiteilijan Jouke Kruijerin workshopissa, jossa maalattiin ja tuotettiin yhteinen taideteos yksilöllisten maalausten pohjalta. Huh, tämä ei jää tähän! Tiedän, että muissakin workshopeissa vaikututtiin, koettiin kosketusta ja kauneutta.

Yksi päivien työryhmistä maalasi kuvan.

IMG_1643

 

Meitä konferenssin osallistujia kuva kosketti mm. kysymyksenä siitä, mitä organisaatiot tekevät meidän yksilölliselle kädenjäljellemme. Uskallammeko ottaa riskin päästää käsistämme meille tärkeää? Miten tulemme nähdyksi tekojemme kautta ja mitä me voimme nähdä antaessamme muille sitä, millä on meille itsellemme arvoa.

Tästä on hyvä edetä alkavaan syksyyn ja kohti Harrin Pirtin päiviä lokakuussa. Siellä esteettisyys tulee jälleen vastaan, tavalla tai toisella. Odotan sitä! Tilaisuus on muuten maksuton. Lähdetkö mukaan Ylitorinolle?

Mysteerihetkiä ja tilanneherkkiä keskusteluja

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio 5.5.2013. Kohtaamme konsultointi- ja työnohjaustyössä aika-ajoin mysteerihetkiä. Osallistumme asiakasta liikauttavaan keskusteluun  – huomaamme jokin asiantilan muuttuvan, uuden merkityksen avautuvan ja asiakkaan toimintavaihtoehtojen lisääntyvän. Useimmin tämä tapahtuu yllättäen, emme voi tätä ennakoida emmekä etukäteen suunnitella.  Miten muutos tapahtuu ja mitä keskustelussa oikeastaan liikahtaa asiakkaan löytäessä uuden näkökulman tai toimintavaihtoehdon?

Tätä oppiaksemme kokoonnuimme toukokuun alussa Helsinkiin pohtimaan keskustelukeinoja auttamistyössä. Tutkimme yhdessä keskustelemalla tapahtuvan työn vivahteikkuutta, monitasoisuutta ja yllätyksellisyyttä.  Paikalla oli 25 työnohjauksen ja konsultaatiotyön ammattilaista, joita ajatus auttamiskeskustelujen ”tilanneherkistä keinoista” kiehtoi.  Analysoimme vuorovaikutusta todellisissa työtilanteissa ja teimme tuttavuutta diskurssinanalyysin ja keskustelun analyysin käsitteisiin. Toin itse seminaariin diskurssianalyysin käsitteitä ja työkaluja, Sanna Vehviläinen laajensi tarkastelua keskustelun analyysin teoriaan ja työtapaan.  Olimme molemmat innostuneita – ehkäpä juuri osallistujien uteliaisuus näihin kysymyksiin välittyi meihin! Olimme kouluttajina keskustelussa, jossa osallistujat liikuttivat meitä – ja me heitä. Tästä keskustelemisessa onkin kysymys: osapuolet orientoituvat toistensa puheenvuoroihin ja vastatessaan niihin tuottavat toisilleen uusia mahdollisuuksia!

Seminaari toi näkyville yksityiskohtien merkityksen keskustelussa, sen kuinka vuorovaikutusta ”tehdään yhdessä” pienten siirtojen avulla: hetken vaikenemisilla, sanavalinnoilla, katseen suuntaamisella tai vaikka kahvikupin huulille nostamisella. Keskustelun osapuolet reagoivat toisiinsa ja tästä syntyy se vuorovaikutussiirtojen ketju, jonka kautta merkityksiä luodaan, kuin sanojen säikeitä yhteen punomalla.

Ilmaisu ”tilanneherkkä keskustelu” viittaa oikeastaan kolmeen näkökulmaan. Ensinnäkin, auttamistyö edellyttää kykyä asettua kuuntelevaan tilaan yhdessä asiakkaan kanssa ja siten sensitiivisyyttä kuulla asiakkaalle olennaisia merkityksiä. Toiseksi, keskustelutilanteet sisältävät lukuisia valinnan paikkoja ja potentiaalisia käännekohtia. Kysymys on herkkyydestä kutsua näitä ”tuloillaan olevia” mahdollisuuksia esille. Kolmanneksi, keskustelut  noudattavat rakenteita, joita osaamme herkkävireisesti noudattaa – usein itse huomaamattamme. Olemme osa kulttuurista instituutiota, joka säätelee sitä, miten osallistumme vuoropuheluun.

Luottamus vuoropuhelun käänteentekevään voiman ja näkemys ihmisen ja organisaation arvoituksellisesta luonteesta ovat Metanoian seminaarien ja koulutusohjelmien lähtökohtia. Tervetuloa mysteerihetkien maailmaan!

Organisaatioajattelu ja työnohjaus

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Harri Hyyppä 28.4.2013

Tämän lyhyen kirjoituksen otsikko on vaatinut uskomattoman määrän pitkää miettimistä. Merkillisesti näennäisesti yksinkertainen osaa ajoittain olla tosi vaikeaa. Mutta niin on asiakin. Vaikeuden on tuottanut kysymys siitä, mikä on primääriä ja lähtökohtaista, mikä taas seurausta ja sovellutusta. Tästä jännitteestä on vähitellen purkautunut ulos henkilökohtainen ja kenties rajukin mielipide.

Organisaatioajattelun voi sanoa rakentuneen kahden filosofisen ja sivistyksellisen valtavirran yhteensulautumisesta. Toinen on ollut psykodynaaminen ajattelutraditio, toinen systeemisistä taustoista kasvanut virtausjoukko.  Näiden tuloksena ja yhteenkasvamisena on rakentunut nykyinen uusi dynaaminen systeemisyys, jonka yhtenä sovellutusalueena työnohjaus on nopeasti kasvanut ja tullut tunnetuksi muoti-ilmiön tapaan.

Työnohjaus on menetelmä ja sovellutusalue. Työnohjauksella ei ole yhtä vakiintunutta teoriaa ja ajoittain ei teoriaa ollenkaan. Filosofisen ja teoreetisen pohjan etsinnässä se on ajautunut myös kovin erilaisille, keskenään ristiriidassa oleville alueille. Vaikka organisaatioajattelu päävirtana on ollut tässä keskeisin, työnohjauksen kentällä on innokkaasti etsitty vaihtoehtoja. Kaikki on käynyt. Samalla työnohjauksen yhtenäinen  luonne on hajonnut ja ohentunut pyrkimyksessä kulkea samaan aikaan moneen suuntaan.

Työnohjaajat puhuvat työnohjaajien kieltä. Puheessa toistuvat ”työnohjauksen” lisäksi usein sanat, ”perustehtävä”, ”rooli” ja ”tunteet”. Kieli voi huomaamattamme myös sitoa. Kieli sitoo ihmisiä yhteen, mutta kieli voi parhaimmillaan auttaa myös kohti uutta. Organisaatioajattelun kieli  puhuu myös työnohjauksesta, mutta harvemmin, usein tuo sana jää kokonaan mainitsematta, kun lähtökohtana on ajattelutraditio menetelmän sijaan, tiedollinen rehellisyys ja pyrkimys yhden fokuksen asemesta nähdä ja kuvata asetelmaa uudella ja luovalla tavalla. Organisaatioajattelu ja työnohjaus eivät ole rinnakkaisia, vaan sisäkkäisiä, toisen edustaessa lähtökohtaa ja toisen pyrkimystä.

Työnohjausta on viime vuosina pyritty ohjaamaan laatimalla sille yhteisiä  kriteereitä ja eettisiä periaatteita. Organisaatioajattelun näkökulma on tässä työssä jäänyt vähemmälle pyrittäessä ahneesti kohti ammatillisuutta. Sinänsä hyvä pyrkimys näyttää vieneen tavoitteen ohi. Outo paradoksi toteutuu: Kuin olisi taas kerran saatu aikaan uusi ammattikunta, jonka jäsenistön valtaosa ei täytä yhteisesti hyväksyttyjä kriteerejä! Kriteerien saavuttaminen on tullut niiden sisältöä tärkeämmäksi ja käynyt niiden yli. Tämä on toistunut useammassakin ammatillisessa yhteisössä. Kriteerit ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa ja muuttuneet vasta kehittymässä olevan ammatillisen identiteetin kannattajiksi ja kuin suojavarustukseksi kaupallista kilpailua vastaan. Systemaattista syventävää jatkokoulutusta mieluummin suunnitellaan kuin toteutetaan. Tarjolla ollutta ammatillista tukevaa pohjaa ei ole aina osattu hyvällä katsoa. Yksittäiset eettiset periaatteet antavat vähän apua tilanteissa, joissa ne joutuvat keskenään ristiriitaan. Eettiset periaatteet kaventuvat tyhjiksi mainoslauseiksi.

Selvää on, että organisaatioajattelulla on työnohjaukselle enemmän annettavaa kuin työnohjauksella on organisaatioajattelulle. Selvää on tietenkin myös, että työnohjaus muodostaa keskeisen apuvälineen ja keinon kerätä sellaista kokemusta, joka pystyy myös organisaatioajattelua uudistamaan. Työyhteisöjen dynamiikka on entisestään korostunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Organisaatioajattelun tarjoama yhteisödynamiikka ja uusi organisaaatioajattelu näkökulmina ovat korvaamaton tietoperusta kaikille työnohjaustyötä harjoittaville, niin vanhoille kuin uusillekin alan toimijoille.

Pieni henkilökohtainen detalji tähän lopuksi. Henkilökohtaisesti en ole koskaan voinut käyttää itsestäni ammattinimikettä ”työnohjaaja”, vaikka työnohjaustyö on kohdallani ollut yksi keskeinen ammatillisen työn sisältö jo useamman vuosikymmenen ajan. Paradoksi tietenkin on, että olen saanut toimia työnohjaajien kouluttajana nuo samaiset vuosikymmenet. Työnohjaajien yhdistyksen jäsen olen ollut muutaman vuoden yhteistoiminnallisista syistä. Sittemmin olen eettisistä ja filosofisista syistä joutunut eroamaan. Työnohjaajien yhteisöihin kuulun edelleen. Oma arvostukseni tuota työmuotoa kohtaan on säilynyt, mieluummin kasvanut kuin pysynyt. Omille ohjaajilleni olen vakaassa ja pysyvässä kiitollisuudenvelassa.

Tulokulmat ammatilliselle polulle voivat olla niin kovin erilaisia. Pitkä ja lyhyt sekoittuvat helposti. Työnohjaus on edelleen enemmän liike kuin teoriaan pohjaava ammatti. Työnohjaaja voi kahden vuoden koulutuksella kuvitella tietävänsä ja osaavansa ammattinsa. Coachille riittää lyhyempikin. Mindfulness aukeaa päivän tai parin koulutuksella. Pitemmän koulutuksen kautta kulkeneet psykoanalyytikko ja organisaatiokonsultti yrittävät muistaa tilanteen tutkimattoman puolen  ja kokonaisuuden olemassaolon. Kokonaisuus jää niin helposti kaiken ulkopuolelle. Organisaatioajattelulle rakentava organisaatioanalyytikko pyrkii tarjoamaan uuden näkökulman, toisen perspektiivin, entisen terminilogian ja jo jäykistyneen otteen sijaan. Tämä uusi näkökulma ei koske vain työnohjausta, vaan kaikkea sitä uudistumista ja oppimista tavoittelevaa kokemusperäistä työtä organisaatioissa, jolle nykykieli hämmästyttävällä kekseliäisyydellä tuottaa jatkuvasti uusia ilmauksia. Ajattelen, että tie työnohjauksen ytimeen kulkee organisaatioajattelun kautta.

 

 

Organisaatioajattelu – mitä se on?

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio 8.4.2013. Organisaatiot kietoutuvat elämäämme ja ympäröivät sitä kehdosta hautaan. Toiminnassamme toisten ihmisten kanssa on kyse organisoitumisesta.

Metanoiassa olemme käyttäneet ilmaisua organisaatioajattelu kuvaamaan  pyrkimystä hahmottaa meitä ympäröivien organisaatioiden kokonaisuutta, organisaatioiden perusluonnetta ja organisoitumisen synnyttämää vuorovaikutusdynamiikkaa eli sitä, kuinka ihmisten välinen organisoituminen käytännössä tapahtuu.

Organisaatioajattelussa on siis kyse pyrkimyksestä ymmärtää organisaatioiden toimintaa ja niiden monimutkaista rakentumista inhimillisen toiminnan myötä. Organisaatioajattelu ei edusta yhtä teoriaa vaan se on pikemminkin usean teorian inspiroimaa ajattelua. Voidaksemme ajatella organisaatioita, tarvitsemme erilaisia teoreettisia kehyksiä ja käsitteellistämisen välineitä, ajattelun organisoimista. Organisaatioajattelu ei tähtää selvyyteen, selittämiseen eikä ennustamiseen vaan kussakin tilanteessa mielekkään kysymyksen löytämiseen.

Organisaatioajattelu on käytännöllistä toimintaa organisoitumisen vastavuoroisen luonteen hahmottamiseksi.  Omassa organisaatioajattelussani nojaan erityisesti systeemisten ajattelu- ja käytäntötradition piirissä syntyneisiin oivalluksiin. Tässä niistä muutama:

(1) Organisaatio ei ole ihmisistä erillinen kokonaisuus vaan kietoutuu niiden väliseen vuorovaikutukseen.

(2) Ihmisten välinen vastavuoroinen toiminta on aina organisoitunutta ja siinä organisoidaan asioiden välisiä suhteita. Organisaatio on tapahtumista ja tapahtuvaan reagoimisesta seuraavaa tapahtumista ja näin syntyvää tapahtumien virtaa.

(3)  Organisaatio tuottaa identiteettejä, joiden avulla toimijat orientoituvat ohikiitäviin tilanteisiin. Organisaatio on myös yhteinen identiteettiprojekti ja sellaisena pyrkimys tuottaa selvyyttä siihen ”keitä me olemme ja mitä varten me olemme sitä mitä olemme”.

(4) Organisaatiot ovat dynaamisessa tasapainossa, jatkuvassa horjumisen ja tasapainon välisessä jännitteessä. Siksi organisaatioita voidaan luonnehtia pikemminkin tasapainon tavoittelun, kuin staattista olotilaan luonnehtivin termein.

Viime kädessä organisaatioajattelu on pyrkimystä nähdä yksilöä ja ryhmää laajempi kokonaisuus ja sen alati liikkeessä oleva luonne.

Uni kantaa arkea – kokemuksia Social Dreaming seminaarista

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio 27.3.2013. Osallistuin tammikuussa järjestettyyn Social Dreaming -seminaariin Ylitorniolla. Kolmipäiväinen tapahtuma toteutui 7 osallistujan ryhmällä. Nyt, maaliskuun lopulla huomaan palaavani ajatuksissani uudelleen uniin, joita näin seminaarin aikana ja joiden ääressä yhdessä ryhmänä olimme. Omat uneni olivat kuin lyhytelokuvia, joihin kaikki olennainen elämäntilanteestani oli kiteytetty. Jollakin tavalla saatoin ryhmässä tapahtuneen unien koskettelun – unennäkijää arvostavan puhumisen ja unen maisemien jaetun, ihmettelevän katselemisen ja kuuntelun – kautta nähdä uneni myös rohkaisuna itselleni. Unen kuva jäi mieleen ja tuntuu pysyvän siellä hyvin, se on kuin muistijälki johon voin palata toistamiseen. Luultavasti myös muille kävi samoin. Jakaminen ja unien katselu yhteisenä kokemuksena tekee omasta sisäisten mielikuvien maailmasta todellisemman ja huomaamisen arvoisen. Se kantaa arkeani tavalla, joka lisää omaa uskoani sisäisen maailman viisauteen ja kokemusten jakamisen arvoon.

Social Dreaming -seminaari on luvassa jälleen kesäkuussa. Seminaari toteutetaan siis valoisimpaan aikaan vuodesta kun taas tässä kertomani toteutui pimeimpään vuodenaikaan. Yllättäen ”pimeys”-seminaarin äärellä olessamme arktinen valo näyttäytyi kirkkaana. Muistikuvaksi Ylitorinolta jäikin kuulaan talvipäivän valo.

Etsitty ja kartettu kokemus

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Harri Hyyppä 3.2.2013. ”Kokemusperäinen oppiminen” on ollut jo pitkään yksi työnohjauskentän kestohokema. Itsestäänselvyytenä se kaipaa tarkempaa paneutumista. Paavo Haavikko kirjoitti kauniisti omista oppivuosistaan: “… hän ei tahdo oppia mitään mitä ei osaa”! Uuden oppiminen ja uudenlainen ymmärtäminen on tavallaan “ihmisluonnon vastaista”! Kuuntelemme mieluummin sellaista oppia, jonka jo ennestään uskomme oikeaksi. Oppimisen vastustamiseen käytämme enemmän voimiamme kuin oppimiseen itseensä. Kokemukseen ja uuden oppimiseen suostumiseen sekä niiden välttämiseen kätkeytyy koko inhimillisyytemme.

Toinen ihmisluonnon ulottuvuus “uteliaisuus” ajaa meitä kuitenkin eteenpäin kohti tietoa, oppimista ja uusia kokemuksia. Kokemus on usein ennakoimatonta ja se ei halua antautua suunnittelulle. Kokemuksen “elämyksellinen” osa ja siitä puhuminen  puolestaan avautuvat paremmin suunnittelulle, kertomuksille ja kaupallisuudelle.

Elämyksellisyys ja elämyksien etsintä on ajalle ominaista. Tärkeää on myös päästä niitä jakamaan. Elämykset rakentavat identiteettiä, erityisesti identiteetin sosiaalista ulottuvuutta. Tämä auttaa meitä ymmärtämään elämysten etsimisen ja jakamisen  intohimoista luonnetta. Ihminen kaipaa ja etsii uutta tietoa ja uusia kokemuksia, mutta inhoaa opetetuksi tulemista.

Helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kokemus voi olla kartettu. Ihminen pyrkii samaan aikaan sekä kokemuksen ”omistajaksi”, että eroon siitä. Eroon pääsemistä tekee ymmärrettäväksi kokemuksen alkukantaisuus. Se ei hevin antaudu sanojen ja kertomusten valtaan, vaan paremminkin täyttää yksilön hämmennyksellä ja epävarmuudella. Aito kokemus hölmistyttää ja tuottaa tunteen hallinnan menetyksestä. Siksi kokemuksen osa on myös tulla kartetuksi,  usein peitetyksi tai sanallisesti kaunistelluksi tai siedettävämpään muotoon muutetuksi.

Kokemuksen luonteen monimutkaisuus ja ristiriitaisuus voi johtaa myös siihen, että se tulee karkoitetuksi, toisaalle työnnetyksi. Ihmisen mielen yksi perusprosessi, projektiivisuus, kannattelee kaiken ei-toivottavan, ei-tiedetyn ja ei-siedetyn työntämistä oman ”systeemin” ulkopuolelle. Projektiivisuus ei valikoi – karkoitetuksi tulevat yhtälailla niin sietämätön kuin hyväkin ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Tässä saamme kosketusta tuohon ikiaikaiseen ja universaaliin prosessiin: karkoittaessamme ei-toivottua köyhdymme ja – menetämme huomaamattamme uudistumisen mahdollisuuden. Karkoitetuksi tuleminen on merkillisellä tavalla – paitsi hyvän kohtalo myös, toistuvasti, hyvän ja uuden edustajan osa.

Kokemus säilyttää joka tapauksessa sijansa ihmisen oppimisen tyhjentymättömänä lähteenä. Kokemus avaa aina uuden, meille ennestään tuntemattoman näkökulman. Kokemusperäisen oppimisen eri foorumit ovat tietoisia yrityksiä saattaa kokemus sen ansaitsemaan tehtävään. Työn maailman näkökulmasta jää pohtimaan, onko uudistumisen suhteen käynyt niin, että se, minkä tiede ja inhimillinen kokemus on osoittanut välttämättömäksi – sen työelämän käytäntö on osoittanut mahdottomaksi?

Tärkeä katoaa

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Harri Hyyppä 26.1.2013

Tärkeä on ihmiselle  yleensä itsestäänselvyys. Tunnemme ja tiedämme sen sanomattakin selvänä asiana.
Organisaation elämä ja suurten systeemien tapa toimia kyseenalaistaa ja saattaa suorastaan järisyttää tuota itsestäänselvyyttä. Mitä suuremmasta ja kompleksisemmasta systeemistä tai organisaatiosta on kysymys, sitä epämääräisemmäksi kysymys tärkeästä käy. Voi käydä jopa niin, että tärkeä katoaa ja kadotetaan kokonaan. Tärkeä alkaa ikäänkuin kätkeytyä, piiloutua ja kartella kaikkia niitä, jotka sitä tarvitsisivat. Organisaation kannalta tämä on kohtalokasta. Organisaatiot alkavat hätääntymisensä ja kauhistumisensa suojaksi kehittää ”muka”-puhetta, selityksiä, näennäispuhetta ja sumuverhoa sille, että kosketus tärkeään on katoamassa tai kokonaan menetetty. Tärkeä peittyy näennäisen alle. Tärkeä on merkillisen kekseliäs organisaatiota paetessaan. Se voi kätkeytyä jopa näkyvään mutta osaa kyllä jättää sanan, joka toistumistaan toistuu. Puhe on sen mielipiilo. Ihmeellisesti tärkeä ei aina näytä pysyvän edes ammattilaisten käsissä. Organisaatiokonsultointi oman toimeksiantonsa pohjalta pyrkii yhteisötasolla palauttamaan yhteisen ja jaetun kosketuksen tärkeään.
Yksilön kohdalla kohtaamme saman yllättävän ongelman. Tärkeän itsestäänselvyys katoaa. Itse asiassa jokainen yritys ilmaista ja tuoda esille tärkeää ja merkityksellistä omalla kohdallamme tekee meidät epävarmaksi. Yllättäen onkin vaikeaa sanoa tai tuoda esille se mikä pitää sanoa. Usein se jää sanomatta. Rohkeus pettää tai tilanne ei sitä salli. Ihminen alkaa kärsiä samoin kuin yhteisökin.
Vapaa puhe edellyttää aina sen mahdollistavaa tilaa. Rohkeus tarvitsee tukea ja kannatttelua. Organisaatiossa tai työyhteisössä se on yhteinen ja erityisesti viritetty keskustelu. Konsultit voivat toimia apuna tilan virittämisessä ja ylläpitämisessä. Yksilön kohdalla tarvitaan usein luottamuksellinen suhde, ystävä, työnohjaaja tai muu luotettu henkilö.
Kohtalokasta on peitellä sitä jos kosketus tärkeään on menetetty.  Kun tärkeä katoaa sitä on yhdessä etsittävä. Tärkeän etsiminen ylläpitää terveyttä. Tärkeästä emme voi  luopua, emme työssä sen paremmin kuin yksityiselämässäkään.