Etsitty ja kartettu kokemus

Harri Hyyppä 3.2.2013. “Kokemusperäinen oppiminen” on ollut jo pitkään yksi työnohjauskentän kestohokema. Itsestäänselvyytenä se kaipaa tarkempaa paneutumista. Paavo Haavikko kirjoitti kauniisti omista oppivuosistaan: “… hän ei tahdo oppia mitään mitä ei osaa”! Uuden oppiminen ja uudenlainen ymmärtäminen on tavallaan “ihmisluonnon vastaista”! Kuuntelemme mieluummin sellaista oppia, jonka jo ennestään uskomme oikeaksi. Oppimisen vastustamiseen käytämme enemmän voimiamme kuin oppimiseen itseensä. Kokemukseen ja uuden oppimiseen suostumiseen sekä niiden välttämiseen kätkeytyy koko inhimillisyytemme.

Toinen ihmisluonnon ulottuvuus “uteliaisuus” ajaa meitä kuitenkin eteenpäin kohti tietoa, oppimista ja uusia kokemuksia. Kokemus on usein ennakoimatonta ja se ei halua antautua suunnittelulle. Kokemuksen “elämyksellinen” osa ja siitä puhuminen  puolestaan avautuvat paremmin suunnittelulle, kertomuksille ja kaupallisuudelle.

Elämyksellisyys ja elämyksien etsintä on ajalle ominaista. Tärkeää on myös päästä niitä jakamaan. Elämykset rakentavat identiteettiä, erityisesti identiteetin sosiaalista ulottuvuutta. Tämä auttaa meitä ymmärtämään elämysten etsimisen ja jakamisen  intohimoista luonnetta. Ihminen kaipaa ja etsii uutta tietoa ja uusia kokemuksia, mutta inhoaa opetetuksi tulemista.

Helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kokemus voi olla kartettu. Ihminen pyrkii samaan aikaan sekä kokemuksen “omistajaksi”, että eroon siitä. Eroon pääsemistä tekee ymmärrettäväksi kokemuksen alkukantaisuus. Se ei hevin antaudu sanojen ja kertomusten valtaan, vaan paremminkin täyttää yksilön hämmennyksellä ja epävarmuudella. Aito kokemus hölmistyttää ja tuottaa tunteen hallinnan menetyksestä. Siksi kokemuksen osa on myös tulla kartetuksi,  usein peitetyksi tai sanallisesti kaunistelluksi tai siedettävämpään muotoon muutetuksi.

Kokemuksen luonteen monimutkaisuus ja ristiriitaisuus voi johtaa myös siihen, että se tulee karkoitetuksi, toisaalle työnnetyksi. Ihmisen mielen yksi perusprosessi, projektiivisuus, kannattelee kaiken ei-toivottavan, ei-tiedetyn ja ei-siedetyn työntämistä oman “systeemin” ulkopuolelle. Projektiivisuus ei valikoi – karkoitetuksi tulevat yhtälailla niin sietämätön kuin hyväkin ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Tässä saamme kosketusta tuohon ikiaikaiseen ja universaaliin prosessiin: karkoittaessamme ei-toivottua köyhdymme ja – menetämme huomaamattamme uudistumisen mahdollisuuden. Karkoitetuksi tuleminen on merkillisellä tavalla – paitsi hyvän kohtalo myös, toistuvasti, hyvän ja uuden edustajan osa.

Kokemus säilyttää joka tapauksessa sijansa ihmisen oppimisen tyhjentymättömänä lähteenä. Kokemus avaa aina uuden, meille ennestään tuntemattoman näkökulman. Kokemusperäisen oppimisen eri foorumit ovat tietoisia yrityksiä saattaa kokemus sen ansaitsemaan tehtävään. Työn maailman näkökulmasta jää pohtimaan, onko uudistumisen suhteen käynyt niin, että se, minkä tiede ja inhimillinen kokemus on osoittanut välttämättömäksi – sen työelämän käytäntö on osoittanut mahdottomaksi?