Ihmeitä neukkarissa

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Vieraskynä: Krista Petäjäjärvi 24.8.2015

Krista Petäjäjärvi

Krista Petäjäjärvi

”Olen päässyt seuraamaan ammattilaisia, jotka toimivat erilaisissa työyhteisöissä hyödyntäen taiteen ja kulttuurin menetelmiä. En ole nähnyt mitään niin vahvaa keinoa kuin soveltavan taiteen keinot silloin kun murretaan vanhoja toimintamalleja ja tavoitellaan uusia, yksilön hyvinvoinnista ja luovuudesta kumpuavia innovaatioita.” Näin sano​i aikoinaan innovaatiojärjestelmien professori Vesa Harmaakorpi (LUT) Arvokas työelämä -hankkeen päätösseminaarissa.

Taiteen merkitys työelämän kehityksessä tunnistetaan yhä vahvemmin ja Suomeen on viime vuosikymmenten aikana muodostunut uusi toimiala, jossa eri alojen taiteilijat soveltavat osaamistaan uusiin konteksteihin. Yksi ​tällainen konteksti on organisaatiot. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan taide voi vastata työelämän muutosten tuomiin haasteisiin jopa tehokkaammin kuin mikään muu tuntemamme väline. Mutta onko oletusarvo taiteen radikaalista muutosvoima​sta sittenkään oikea?

Kyllä se on.

​Taiteilija-kehittäjän työssä​ olen joka päivä vakuuttuneempi siitä, että taiteen tehtävä organisaatioissa on hyvin erityinen. Kohtaan aina uusia työyhteisöjä, mutta kohtaan samat ilmiöt: Työelämän vanhat rakenteet murtuvat ja läsnä on kollektiviinen paine tulla uudeksi, olla yhdessä enemmän, vuorovaikuttaa kokonaisvaltaisemmin ja siten saada aikaan niitä oikeita asioita. Kaikkien on keksittävä itsensä uudestaan. Vanhojen jäykistävien normien murtaminen vaatii vierasta elementtiä, tuntemattoman tulemista taloon. Tähän taiteen mandaatti on tarpeeksi vahva. Taide antaa luvan olla ​erilailla, aistia enemmän,​ tehdä toisin, kokea syvemmin, herkistyä ja jopa altistua muutokselle.

Asia itsessään on painava, mutta taiteilija-kehittäjän keinot kevyitä. Lihas joka työskentelee on intuitio. Sen avulla löytyy mahdolliset reitit, teot ja tavat, joiden kautta kussakin yhteisössä taide voi luoda tärkeän kokemuksen ja terävän kontrastin entiseen. Eikä taide tässä kontekstissa ole suinkaan oma irrallinen kuplansa, päinvastoin, taiteen tulee kytkeytyä tiukasti työyhteisöön itseensä. Irrallisena kokemuksena se on virkistävää, muttei vielä muutosvoimaista.

Taide on sanana suuri. Se on niin massiivinen ja latautunut, että se piiskaa muistamaan ettei pelkkä toiminnallisuus riitä. Taide tekee minusta haavoittuvaisen, ja tässä työssä se on olennaista. Kun on kyse taiteesta niin minulle se tarkoittaa sitä, että jahdataan ihmettä. Ihmeet eivät tapahdu tilauksesta, mutta sitä oppii tunnistamaan olosuhteet, joiden kautta sellaiselle on tilaa. Sellaista se taide on, tapahtuipa se missä vaan, ​teatterin mustassa laatikossa tai tutussa neukkarissa.

 

Krista Petäjärvi on mukana Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8. Hän, Elsa Ervasti ja Outi Kotala luovat workshopissaan näköaloja taiteen vaikuttavuuteen ja erityislaatuun organisaatioiden kehittämisen välineenä. 

Krista Petäjäjärvi on kirkkonummelainen taiteilija-kehittäjä, jonka intohimona on taiteen merkitys toimintakulttuurien murroksessa ja yhteiskunnallisessa uusiutumisessa. Yhteistyössä Metanoia Instituutin kanssa Petäjäjärvi pilotoi uutta toimintatapaa, jossa taiteilija-kehittäjä ja konsultti luovat monialaisen työparin.

 

Miten arviointi vaikuttaa arvioijaan?

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Atso Juote 30.6.2015

arviointi prosessi

Ulkopuolella, sisäpuolella vai suhteessa?

Ulkopuolisten arvioiden etäisyys arvioinnin kohteen ja arvioijan välillä on ikuisesti jännitteinen kysymys. Neutraliteettiä korostavat arvioijat haluavat luoda asetelman, jossa kliinisesti tarkastellaan arvioinnin kohteena olevia. Läheisyyden ja kohteen tuntemisen arvellaan vaarantavan arvioinnin tasapuolisuuden. Arviointi pelkistetään mielellään tulosten arvioinniksi.

Itselleni on lähes sietämätöntä tyytyä tällaiseen asetelmaan. Etäisestä tarkastelupisteestä niin paljon arvokasta, ennakoimatonta, muotoutuvaa ja osin hahmotonta jää tavoittamatta. Mielessäni organisaatioanalyyttinen, relationaalinen ja neutraliteettia tavoitteleva arviointikehys törmäävät kolisten yhteen.

Kanssakäyminen mahdollistaa ymmärryksen

Metodisesti arviointikeskustelussa on käyty kamppailua tulos/vaikuttavuusarvioinnin ja prosessiarvioinnin välillä. Toisaalta kyse on määrällisen ja laadullisen arvioinnin suhteesta. Tulos- ja vaikuttavuusarvioinnissa pyritään keskittymään mielellään määrämuotoisiin ja selkeästi todennettaviin tuloksiin. Eräs asiakkaani totesi tulosarvioinnista: ”Eihän se ole muuta, kuin että tehdään alkumittaus ja loppumittaus ja katsellaan eroa…”

Entäpä sitten, kun alun perin ei ole osattu asettaa oikeita tavoitteita tai pikemminkin kaikkia tavoitteita? Entä jos mittaus tavoittaa vain kolmanneksen toiminnan seurauksista? Mittarit ilman kontekstia voivat viedä tuhoisalla tavalla harhaan. Eräs kokenut yhdysvaltalainen arviointitutkija kuvasi, kuinka häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin, tulisiko eräs koulu lakkauttaa. Sieltä kun valmistuu merkittävästi vähemmän opiskelijoita, kuin muista kaupungin kouluista. Arvioija pohti kysymystä tovin ja soitti takaisin kysyjälle. Hän totesi, että koulua ei pitäisi missään tapauksessa lopettaa. Koulun oppilaat olivat niitä, jotka olivat keskeyttäneet kaupungin muissa kouluissa. Itse asiassa oppilaitos oli siis merkittävästi parempi kuin muut; onnistuihan se sellaisten oppilaiden kanssa, joiden kanssa muut olivat epäonnistuneet. Samanlaisiin harhaisten mittareiden ja kontekstista irti olevien tavoitteiden haasteisiin törmäävät esimerkiksi syrjäytyneitten nuorten kanssa työtä tekevät hankkeet.

Laadullinen arviointi paljastaa ilmiöitä, suhteita, tulemia ja seurauksia, joista ulkoa päin ei ollut aavistustakaan. Usein niistä ei ole aavistusta hankkeen tai toiminnan sisälläkään. Kyse saattaa olla itsestään selvänä pidetystä, sattuman tuloksena syntyneestä, mallintamattomasta tai osin tiedostamattomasta. Erityisesti mallintamattomuus näyttää olevan yhteydessä asioiden katoamiseen havaintojen tavoittamattomiin.

Tunne paljastaa olennaisen?

Läheinen vuorovaikutus arvioitavan yhteisön kanssa tarjoaa mahdollisuuden tunnetason kokemukseen arvioinnin kohteena olevasta toiminnasta. David Armstrong (2004) on kirjoittanut kirjassaan ”Organization in the Mind” kirjoittanut, että psykodynaamisesta näkökulmasta organisaatio analyysin lähtökohtana ovat tunteet.

Koetut, havaitut ja kerrotut tunteet auttavat ymmärtämään yhteisön toimintaa, erilaisia riippuvuussuhteita, kehkeytymässä olevaa ja haastavaksi koettua. Tunne voi myös viedä samalla tavalla harhaan, kuin toimintakin on menossa. Tunteen kanssa työtä tekevän keskeinen haaste on edes ajoittain päästä reflektiiviseen asemaan.

Tunteen myötä kohteen ilmiöt siirtyvät osaksi arviointia ja arvioijaa?

Tunteen myötä siirtyvät arviointiin ilmiöt, jotka ovat vallalla yhteisössä. Itselläni ja kollegoillani on kokemuksia, kuinka yhteisön sisäiset ristiriidat siirtyvät kamppailuiksi arvioijien välille, kuinka hankkeen kiire ja pakonomainen touhottaminen alkaa näkyä pakonomaisena arviointina tai kuinka merkityksettömyyden tunne ja lamaannus valtaavat arvioijan. Kun usko loppuu hankkeelta, se loppuu arvioijaltakin. Tunteita tietona käyttävän ongelmana eivät ole tunteet ja niiden vaikutus. Pikemminkin kysymys kuuluu, miten tunnetta voi käyttää havaintona ja tietona?

Arviointi uhkana ja mahdollisuutena: ammutaanko sanansaattaja?

Aidosti ymmärrystä etsivä arvioija on arvioinnin kohteena olevalle sekä mahdollisuus että uhka. Parhaimmillaan yhteisön todellisuuden tavoittanut arvioija voi merkittävällä tavalla auttaa yhteisöä sanoittamaan sellaista, johon ei aiemmin ole saatu tolkkua. Kriittisen koulukunnan edustajista Carr ja Kemmis (1986) ovat määritelleet kriittisen toimintatutkimuksen tehtäviä. Itselleni keskeiseksi ohjenuoraksi on muodostunut kehotus: ”Tutkijan tehtävä on paljastaa ideologisesti epäselviä käytäntöjä.” Ideologisesti epäselvällä tarkoitetaan tässä sellaista toimintaa, joka ei tuota niitä tuloksia, joita uskotaan tavoiteltavan tai jotka synnyttävät jotain ihan muuta, kuin ääneen on sanottu. Esimerkiksi voisi käydä vaikkapa vanhustenkodin tarjoaman hoidon pyrkimys laitostaa asukit, joka itse asiassa vähentää heidän kykyään tulla toimeen omillaan.

Ideologisten asioiden ääneen lausuminen on monille yhteisöille uhka. Se voi kyseenalaistaa koko toiminnan perustan. Arvioijan näkökulmasta vaarana on olla se viestin tuoja, joka ammutaan. Kun juupas-eipäs-asetelmat ja puolustusten esiin nostaminen eivät ole toiminnan kehittämisen kannalta tarkoituksenmukaisia, kyse on myös arvioinnin tahdikkuudesta. Miten siis kertoa nähdystä, koetusta, tunnetusta siten, että se otettaisiin vastaan?


Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8.2015 etsitään näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Tutustu ohjelmaan täällä.

Mahdollisuuksien äärellä

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Vieraskynä: Liisa Virolainen, kehityspäällikkö, Valtiokonttori 28.5.2015

Siinä missä lähiesimiestyö, työyhteisöjen toiminta ja vuorovaikutus sekä ilmapiiri ottavat pieniä, mutta tasaisia kehitysaskeleita, johtajuuden isot kysymykset hiertävät. Syksyllä toteutetussa Kaikki hyvin työssä 2014? -tutkimuksessa yksi valtiolla työtätekevien suurimpia murheenkryynejä – koko suomalaista työelämää vaivaavan kiireentunnun, keskeytysten ja jatkuvien muutosten lisäksi – ovat rakenteet: esimerkiksi 20 % vastanneista kokee niiden tukevan työntekoa, ja peräti 42 % ilmoittaa, että organisaation rakenteet ja toimintatavat ovat suorastaan haitaksi hyvälle työlle.

Luku on hämmästyttävä ja vaihtelee hallinnonalasta toiseen. Minua pohdituttaa kovin, mitä sen takana on. Se, mitä ihmiset ymmärtävät rakenteiksi, vaihdellee: organisaation sisäiset ja ulkoiset rajat toimialoineen ja yksiköineen, johtamisjärjestelmä, prosessit, tiedon virtaukset, työvälineet ja -tilat, henkilöstöhallinnolliset toimintatavat jne. Suinkaan vähimpänä ei olle kulttuuri: se miten olemme suhteissa toinen toisiimme, asioihin, tilanteisiin ja merkityksiin. Kuinka muodostamme uutta tietoa ja uusia merkityksiä, kuinka suhteudumme toimintaympäristöömme ja sen muutoksiin, miten tämä vaikuttaa perustehtäviin ja tekemisen tapoihin.

On helppo osoittaa syyttävällä sormella johtoa ja julistaa se vajaakykyiseksi. Myönnän, on käynyt mielessä. Mitä enemmän asiaa mähkin, vahvistuu uskoni, että kyse on paljon isommista asioista kuin yksittäisten johtajien osaamisista ja osallistavuudesta.

Elämme tässä valtakunnassa ja maailmassa niin isojen siirtyminen ja paradigmojen murroksessa, jossa henkäykset milloin Arabian aavikoilla, oliivilehtojen katveissa, raaka-ainemarkkinoilla tai vaikka pankkisalien kaaoksessa saavat myssyt pyörimään meikäläistenkin päissä. Ei auta, vaikka Suomen valtiohallinto on yksi maailman läpinäkyvimpiä, toimivimpia ja tehokkaimpia, jos meillä ei yksinkertaisesti ole siihenkään varaa. Eikä auta, vaikka syntyvyys tästä kirmaisisi kipakkaankin kasvuun, kovin harteikkaan ikäpyramidin oikominen vie vuosikymmeniä. Meidän on muututtava, ja me muutumme koko ajan. Silti rakenteet saati asenteet eivät pysy perässä.

Tässä alati kytkeytyneemmässä maailmassa tulevaisuus on usvaista eikä asioita voi pilkkoa osiin ja keriä kohti ensimmäistä silmukkaa. Systeemin normaalitila on jatkuva liike, ei pysyvyys. Mitä monimuotoisempi systeemi on, sitä enemmän virtauksia, pyörteitä, hioutumisia ja hiottavaa.

Näin on elämässä, mutta näin ei ole arjen organisaatioajattelussa. Ehkä historiallisena jäänteenä olemme tässä maassa usein yksiäänisiä, ja kerromme yhden tulkinnan ja totuuden tarinaa seisoi sen takana koko johtoryhmä ja valtaosa organisaatiosta tai alansa asiantuntijoista. Mitä me silloin kuulemme ja kenen kysymyksiin vastaamme ja tarinoita kerromme? Mitä ongelmia me sillä tiedolla ratkomme, millaisia ovia tulevaisuuteen avaamme? Mitä on oikeanlainen asiantuntijuus uuden tiedon muodostamisen tarpeen äärellä? Mitä emme näe ja kuule, saati kerro? Kuinka monta keisaria prinsseineen patsastelee aataminasuissaan pitkin Senaatintoria ilman, että kukaan sen kummemmin reagoi?

Puhumme kokeilukulttuurista, jonka ongelmana on, että se on jatkuvasti poissa tasapainosta. Jokainen teko on valinta ja sekä ryhtymistä että luopumista. Kun uutta syntyy, jotain olevaa menee myös rikki. Joskus se kutkuttaa, joskus tekee kipeääkin.

Kaipuu hallinnan tunteeseen lienee perustarpeitamme. Hyvä niin, mutta voisiko se hallinta tulla muusta kuin pakonomaisesta kiinnipitämisestä? Luottamuksesta siihen, että elämä kantaa ja että jokaisessa hetkessä on jotain, johon tarttua ja taivaltaa eteenpäin?

Mitä jos me hyväksyisimme ei-hallittavan maailman ja tutkisimme uteliaina niitä mahdollisuuksia, joita nykyhetkessä ja kauempana tulevaisuudessa piilee? Kiinnittäisimme huomioita siihen, mitä ympärillämme tapahtuu ja ennen kaikkea siihen, miten olemme suhteessa toisiimme, mitä yhdessä synnytämme? Mistä ja miten puhumme? Mistä vaikenemme? Mistä innostumme? Olkoon menneitä ne ajat, jolloin työstä innostuminen oli vähintäänkin vähämielistä ja eri henkilöstöryhmät soutivat sitkeästi eri suuntiin olematta vaikuttumatta toistensa intentioista!

Entä jos aikamme isojen yhteiskunnallisten kysymysten äärellä voisi sanoa arvostavalla, tilanteelle ja esillä oleville kysymyksille avoimena ja uteliaana, ettei tiedä, miten edetä ja että siksi haluaisi kutsua ja kuulla moninaisia näkemyksiä kysymysten tiimoilta, ja kehittää uusia kysymyksiä? Olla valppaana ja uteliaana ”pihalla” – edes hetki.

Entä jos ne toimimattomat rakenteet ovat paitsi kasvu- ja kutistumiskipua myös lahja, joka johdattaa meidät uuden ja vielä syntymättömän äärelle?


Liisa Virolainen ja Kevan Susanna Gardemeister puhuvat Metanoia-konferenssissa ”Muutostyön jälkiä” 28.8. aiheesta ”Kehittävä arviointi – arvioiva kehittäminen”.

Liisa on pitkänlinjan organisaatiokehittäjä, joka aloitti uransa taannoisista kehitysyhteistyöhankkeista, viritti voimakkaasti kansainvälistyvän organisaation hrd- ja tietojohtamisen kytköksiä ja on puhunut viimeiset kymmenen vuotta ihmislähtöisen työelämän puolesta Valtiokonttorin Kaiku-työelämäpalveluissa. 

Teksti on aiemmin julkaistu Valtiokonttorin uutiskirjeessä keväällä 2015.

Keskustelut keskiöön

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio 18.5.2015

bag-and-hands_unsplash_rajattu

Organisaation arjessa syntyy jatkuvasti kokemuksellisia häiriöitä, tilanteita, joissa eteenpäin päästään vain käymällä asiaa tarkentavaa keskustelua.  Tarkentavat keskustelut palauttavat mieleen asian alkuperän ja tarkoituksen, ne luovat hahmoa yhteiselle ymmärrykselle asiasta. Keskustelut näyttävät usein myös sen, kuinka monin eri tavoin alkuperäinen asia olikaan ymmärretty. Tarkentavat keskustelut – jatkuva yhteinen merkitystyö – on konfliktien ennalta ehkäisemistä ja niitä korjaavan työn ydin.

Pysähtyminen keskusteluun ei arjessa ole kuitenkaan helppoa, sillä organisaatioissa olevat jännitteet, aikapaineet ja muut vaateet synnyttävät mielikuvan kiireestä, jossa yhteistä aikaa puhumiseen on yksinkertaisesti vaikea löytää. Kuunteleva tila on herkkä häiriöille. Joskus toimijoiden eriävät intressit luovat jännitteen, jossa toisen kuunteluun ja vuoropuheluun ei halutakaan antautua. Tarkentava keskustelu on yksilötasolla riskin ottamista ja uskomista kuuntelun korjaavaan voimaan.

Organisaatioiden kehittämisessä tämä merkitsee sitä, että meidän on jatkuvasti altistettava itseämme lähtökohtia, tarkoituksia ja merkityksiä tarkentaville keskusteluille. Meidän on voitava kysyä ja kuunnella – ymmärtää yhdessä sitä, mitä kehittämisellä pyrimme saamaan aikaan. Tätä voi kutsua jatkuvaksi arvioimiseksi. Sen keskipisteessä ovat keskustelut.


Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8.2015 etsitään näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Tutustu ohjelmaan täällä.

Kysellä vai syleillä?

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio 5.5.2015

Kysymisellä ja kyselyillä on pitkät perinteet, kun on yritetty selvittää niitä jälkiä, joita kehittämistoimet ihmisiin ja organisaatioiden työtapoihin jättävät. Kyselyihin liittyy kuitenkin perustavanlaatuinen ongelma: ne kertovat jotakin kysyjälle, mutta tieto ei palaudu vastaajalle ja ruohojuuritason kehittämisen palvelukseen. Sen sijaan kyselyt alkavat elää omaa elämäänsä vastaajien ärsyyntyessä hankkeesta toiseen toistuviin selvityksiin. Mitä voisimme tehdä toisin?

Kysyminen on aloite ja sellaisenaan myönteisen uteliaisuuden ilmaus. Kysyminen kutsuu vastaamaan ja vastaamisen tulisi virittää eteenpäin vievä keskustelu. Kehittämistyön arvioinnissa on jo hyvän aikaa tunnistettu ajatus kehittävästä arvioinnista. Kyselyllä pyritään muuttamaan todellisuutta ja se itsessään nähdään interventiona.

kysella vai syleilla_lainaus

Kysely on siis osallistumista – sen tulee tunnistaa kohteelleen aiheuttamat seuraukset ja reagoida kohteen liikkeeseen. Sen tulee tavoitella arvostavaa kosketusta vastaajan arkeen. Kyselyn sijaan voisimme puhua syleilystä, jossa kaksi todellisuutta tulevat toistensa lähelle ja samalla oppivat jotain toisistaan – ja itsestään!


Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa ”Muutostyön jälkiä” 28.8.2015 etsitään näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Tutustu ohjelmaan täällä.

 

Arvioinnista arkivointiin

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio, 30.1.2015.

Metanoian seuraava konferenssi elokuun 27.-28 päivä hakee näkökulmia työelämän kehittämisen arviointiin.

Arviointi on ladattu sana. Olemmehan läpi elämämme erilaisten arviointien ja arvostelujen kohteena. Niissä mitataan riittävyyttämme, osaamistamme, tavoitteiden saavuttamista ja ylipäätään kelvollisuuttamme. Meidät on koulittu olemaan arviointien kohteena ja opimme myös näyttämään itsestämme ja toimistamme arviointikriteerien mukaisia asioita. Opimme sen, kuinka asiat saadaan näyttämään oikeilta. Arviointi voi sokeuttaa itseämme ja estää näkemästä sitä, mikä pitäisi uskaltaa nähdä ja tutkia.

Arviointi on monessa mielessä myös konsultaatiotyön perussisältöä: esimerkiksi työnohjauksen käytäntöön kuuluu alusta alkaen säännönmukainen arviointi. Sen tarkoituksena on ymmärtäminen ja edelleen tarkoituksen, päämäärien ja toimijuuden selkiytyminen. Arvioinnin idea on katsoa peiliin ja nähdä sitä, mikä on tärkeää. Konsultteina olemme vastuussa tällaisten prosessien synnyttämisestä.

Työelämän kehittämisessä ja erilaisissa konsultointihankkeissa arvioimisen riskinä on jääminen kyselyjen tekemisen ja niistä tehtyjen koontien tasolle. Kyselyn tekeminen on kuitenkin vasta ensivaihe keskustelulle ja toimijoiden yhteiselle reflektiolle. Myös arvioinnin kohteen miettiminen olisi tärkeää. Yksilöiden kehittymisen sijaan meidän tulisi arvioida niitä yhteistyösuhteita, jotka rakentavat kokonaisuuden ja joiden varassa asiat lopulta tapahtuvat.

Ehkä meidän tulisi päivittää käsityksiämme arvioimisesta ja sen tarkoituksesta. Entä, jos kysyisimme ensiksi, mitä mitä teidän tulee ymmärtää ja sen jälkeen, kuinka voimme olla avuksi. Entä jos tavoittelisimme arvioinnin sijaan arkivointia ja sen parantumista!