Liittyminen ja itseohjautuvuus – työryhmien toimivuuden avainkysymys?

Atso Juote 26.3.2019

Itseohjautuvuus on yksi tämän ajan muodikkaimpia johtamisparadigmoja. Käsitteen takana on kysymys: Miten työryhmät ja työyhteisöt voisivat toimia tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti ilman turhaa byrokratiaa ja kuviteltuja tai todellisia organisatorisia esteitä?

Esimerkki uudelleen organisoitumisesta

Eräs tuttuni kuvasi liittymisiä ja eroja isossa organisaatiossa. Tässä yhteisössä johdolla oli henkilöistä riippumatta tapana säädellä omaa ahdistustaan järjestämällä organisaatio uusiksi keskimäärin kerran puolessatoista vuodessa. Pisimmillään tiimit saivat säilyttää muotonsa ja keskinäiset suhteensa kolme vuotta, lyhyimmillään muutoksia tuli kerran puolessa vuodessa.

Tuttuni tarinassa oli toistuva kaava. Tieto yt-neuvotteluista johti välittömästi yhteistyösuhteiden alasajoon. Muutoshetken lähestyessä keskityttiin yhä pelkistetymmin tekemään omaa henkilökohtaista työtä ja etsimään mahdollisia uusia töitä. Organisaatiomuutoksen jälkeen – jahka kaikki olivat hakeneet uusiin tehtäviinsä – alkoi tiimien ja yhteistyökumppanuuksien järjestäytymisvaihe, joka kesti kolmesta kuuteen kuukauteen. Tämän jälkeen uudelleen organisoitunut työ alkoi taas päästä uomiinsa ja tehokas tekeminen alkoi tulla mahdolliseksi.

Vastaavia tilanteita kohdataan niillä työpaikoilla, joissa työntekijöiden vaihtuvuus on suurta. Työryhmässä perehdytetään jatkuvasti uusia jäseniä samalla, kun toisten lähtöä mahdollistetaan.

Liittyminen edellyttää vastavuoroisuutta

Liittymisen tärkeyden jokainen tuntee nahoissaan ja järjen tasolla jokainen ymmärtää sen merkityksen työyhteisön toimivuuden kannalta. Toimijuuden ja voimaantumisen käsitteet kuvaavat oman kyvykkyytemme täyttä esille tuloa. Sekä toimijuus että voimaantuminen ovat suhteessa yhteisöön. Pohjimmiltaan toimintakyvyssämme ja voimaantumisessamme on kyse siitä, että saamme yhteisön resurssit käyttöömme. Tämä taas edellyttää vastavuoroisuutta. Mikään yhteisö ei kestä pitkään vapaamatkustajia ja hyväksikäyttäjiä.

Itseohjautuvuuden maailmassa meitä haastetaan säätelemään omaa työympäristöämme. Jatkuvassa muutoksessa liittymisen kysymykset korostuvat: osaammeko liittyä, annetaanko meidän liittyä? Kykenemmekö luomaan sellaisia suhteita, joissa meitä tuetaan ja autetaan ja joissa me voimme olla merkityksellisiä muille?

Häpeä liittymisen haasteena

Liittyminen ei kuitenkaan ole helppoa eikä itsestään selvää. Rene Brown (2012) on nostanut liittymisen keskeiseksi haasteeksi häpeän tunteen. Häpeä on tärkeä meitä suojeleva puolustusmekanismi, joka varjelee meitä toimimasta itseämme ja toisia tuhoavalla tavalla.

Liittymisen näkökulmasta häpeässä on kyse siitä, olenko tälle työryhmälle riittävän arvokas ja tarpeellinen? Häpeän taustalla on oma haavoittuvuutemme – käsitys omista todellisista ja suhteellisista heikkouksistamme. Heikkouksiemme välttely saa meidät sulkeutumaan, torjumaan toisten yritykset tulla lähelle ja varomaan, ettemme tulisi loukatuksi. Yhteinen työ muuttuu todella hankalaksi, jos emme voi olla kenellekään avuksi eikä kukaan voi meitä auttaa. Liittymisen paradoksi on siinä, että vahvaa ei voi auttaa, mutta sokea voi taluttaa rampaa.


Liittymisen kysymyksiä ja muita roolien muodostumiseen ja ryhmiin liittyviä ilmiöitä voi omakohtaisesti tutkia Metanoia Instituutin Tavistock-seminaarissa 13.6.-16.6. Seminaarin teemana on “Itseohjautuvuus: omat tarpeet – yhteisön vaatimukset”. Lue lisää ja ilmoittaudu tästä