Näkyvän ja näkymättömän rajalla ratkaisevaa on kyky kuvitella
Risto Puutio 14.10.2019
Mitä kaikkea voinkaan nähdä syksyisessä metsässä? Tätä ajattelen havainnoidessani maan pinnan muotoja ja puiden värivaihteluita sekä tähytessäni sammalikosta nousevia sieniä. Ajatus vaihtuu toiseen: oikeastaan kykenen näkemään vain ohuen kerroksen eliöiden ja kasvien kytkeytyneisyydestä sekä kaikesta siitä elämästä, joista metsän mikroekosysteemit ja niiden muodostamat laajemmat ekosysteemit rakentuvat.
Sosiaaliset systeemit – tiimit, työyhteisöt, organisaatiot – muodostavat myös eri toimijoistaan, verkostoistaan ja teknologioistaan ekosysteemejä, joihin pätee tuo sama: voimme nähdä niiden toiminnasta vain pienen osan valtaosan kytkennöistä jäädessä vaikeammin havaittavaksi. Näkymätön on sienirihmaston tavoin olemassa ja vaikuttaa kokonaisuuden toimintaan.
Työnohjaajina ja konsultteina olemme toistuvasti näkyvän ja näkymättömän rajalla. Teemme havaintoja näkyvästä vuorovaikutuksesta ja kuulemme asiakkaidemme havaintoja työn arjen tapahtumista. Pinnan alla olevat vaikeammin havaittavat merkitysten maailmat alkavat näyttäytyä asiakkaiden tarinoissa, joissa luodaan tulkintaa arjen tapahtumille. Joskus nuo tarinat kertovat valtakamppailuista, joskus säilyttämisen ja muuttamisen ristiriidasta tai muista organisaation jännitteistä. Niiden näkyväksi tekeminen voi horjuttaa vallitsevaa keskinäisten suhteiden ja vallan tasapainoa ja siten ihmisten turvallisuuden tunnetta. Siksi eivät ne helposti nouse avoimeen yhteiseen keskusteluun, vaan jatkavat systeemin ylläpitämistä vaikka muuttumisen tarve olisi ensisijaisempaa.
Pinnan alla on muutakin kuin systeemin suhteiden organisoitumiseen liittyvää dynamiikkaa. Näkymättömissä pysyvät myös systeemin toistuvat käyttäytymisen kaavat, niitä tuottavat rakenteet ja yhteisön kulttuurin ”pohjalla” olevat ajattelun perusteet, mielen mallit. Kulttuurisen jäävuoren malli on yksi kuvaus näistä vaikeammin havaittavista puolista sosiaalisia systeemejä.
On tärkeää huomata, että sosiaalisen todellisuuden ”näkymätön” ei ole absoluuttista vaan sitä tuotetaan ja muovaillaan puheella. Pinnan alla oleva ei myöskään ole staattisesti pysyvää vaan liikkeessä olevaa. Meidän on syytä kysyä, millaiset pinnan alla menevät prosessit tekevät näkyviä asioita ymmärrettäväksi ja kuinka nämä prosessit elävät ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja puhumisen myötävaikutuksesta.
Kykymme havaita liittyy kykyymme kuvitella. Kyky kuvitella kokonaisuuden toimintaa oli edellytys sille, että tutkijat saattoivat ymmärtää sienirihmastojen merkityksen sille, mitä voimme niiden tuloksena nähdä. Mikroekosysteemien löytäminen on vaatinut hurjaa uteliasuutta ja kuvittelukykyä. Maailmankaikkeuden luonnetta tutkineet Nobel-palkitut fyysikot saivat selville, että arvioilta 95% universumin massaenergiasta on näkymättömissä, pimeänä aineena ja energiana. Ilman uteliaisuutta siihen, että ”täällä on jotain muutakin kuin minkä voimme aluksi nähdä” tutkijat eivät olisi koskaan kyenneet tunnistamaan pimeää ainetta. Jotain yhtenevää tällä planetaarisella systeemillä lienee ihmisen luomiin sosiaalisiin systeemeihin. Suurin osa kokonaisuudesta lienee näkymättömissä mutta silti kuviteltavissa.
Kaikki kuviteltu ei silti ole olemassa. Meidän on siksi oltava uteliaita myös itsemme suhteen. Organisaatiotyössä olemme itse osa havainnoitavaa systeemiä. Siksi olemme alttiita myös sille, minkä näkeminen itsellemme on vaikeaa tai mitä asioita olemme erityisen hanakoita näkemään. Itsemme ja oman toimijuutemme katsomisen taidot ovat siten olennaisia sen tunnistamisessa, kuinka itse olemme osa havaintojemme kohdetta. Uteliaisuus ja kyky kuvitella sekä taito vaihtaa näkökulmaa ovat keskeisiä keinojamme sosiaalisen ”näkymättömän” lähestymisessä.
Yhden asian olen systeemeistä kiinnostuneena ammattilaisena ainakin oppinut. Systeemin eri tasot vaikuttavat toisiinsa. Merkillisellä tavalla kuljeskelu metsässä jätti minuun jälkensä levollisuuden tunteena.