Mysteerihetkiä ja tilanneherkkiä keskusteluja

Risto Puutio 5.5.2013. Kohtaamme konsultointi- ja työnohjaustyössä aika-ajoin mysteerihetkiä. Osallistumme asiakasta liikauttavaan keskusteluun  – huomaamme jokin asiantilan muuttuvan, uuden merkityksen avautuvan ja asiakkaan toimintavaihtoehtojen lisääntyvän. Useimmin tämä tapahtuu yllättäen, emme voi tätä ennakoida emmekä etukäteen suunnitella.  Miten muutos tapahtuu ja mitä keskustelussa oikeastaan liikahtaa asiakkaan löytäessä uuden näkökulman tai toimintavaihtoehdon?

Tätä oppiaksemme kokoonnuimme toukokuun alussa Helsinkiin pohtimaan keskustelukeinoja auttamistyössä. Tutkimme yhdessä keskustelemalla tapahtuvan työn vivahteikkuutta, monitasoisuutta ja yllätyksellisyyttä.  Paikalla oli 25 työnohjauksen ja konsultaatiotyön ammattilaista, joita ajatus auttamiskeskustelujen ”tilanneherkistä keinoista” kiehtoi.  Analysoimme vuorovaikutusta todellisissa työtilanteissa ja teimme tuttavuutta diskurssinanalyysin ja keskustelun analyysin käsitteisiin. Toin itse seminaariin diskurssianalyysin käsitteitä ja työkaluja, Sanna Vehviläinen laajensi tarkastelua keskustelun analyysin teoriaan ja työtapaan.  Olimme molemmat innostuneita – ehkäpä juuri osallistujien uteliaisuus näihin kysymyksiin välittyi meihin! Olimme kouluttajina keskustelussa, jossa osallistujat liikuttivat meitä – ja me heitä. Tästä keskustelemisessa onkin kysymys: osapuolet orientoituvat toistensa puheenvuoroihin ja vastatessaan niihin tuottavat toisilleen uusia mahdollisuuksia!

Seminaari toi näkyville yksityiskohtien merkityksen keskustelussa, sen kuinka vuorovaikutusta ”tehdään yhdessä” pienten siirtojen avulla: hetken vaikenemisilla, sanavalinnoilla, katseen suuntaamisella tai vaikka kahvikupin huulille nostamisella. Keskustelun osapuolet reagoivat toisiinsa ja tästä syntyy se vuorovaikutussiirtojen ketju, jonka kautta merkityksiä luodaan, kuin sanojen säikeitä yhteen punomalla.

Ilmaisu ”tilanneherkkä keskustelu” viittaa oikeastaan kolmeen näkökulmaan. Ensinnäkin, auttamistyö edellyttää kykyä asettua kuuntelevaan tilaan yhdessä asiakkaan kanssa ja siten sensitiivisyyttä kuulla asiakkaalle olennaisia merkityksiä. Toiseksi, keskustelutilanteet sisältävät lukuisia valinnan paikkoja ja potentiaalisia käännekohtia. Kysymys on herkkyydestä kutsua näitä ”tuloillaan olevia” mahdollisuuksia esille. Kolmanneksi, keskustelut  noudattavat rakenteita, joita osaamme herkkävireisesti noudattaa – usein itse huomaamattamme. Olemme osa kulttuurista instituutiota, joka säätelee sitä, miten osallistumme vuoropuheluun.

Luottamus vuoropuhelun käänteentekevään voiman ja näkemys ihmisen ja organisaation arvoituksellisesta luonteesta ovat Metanoian seminaarien ja koulutusohjelmien lähtökohtia. Tervetuloa mysteerihetkien maailmaan!

Organisaatioajattelu ja työnohjaus

Harri Hyyppä 28.4.2013

Tämän lyhyen kirjoituksen otsikko on vaatinut uskomattoman määrän pitkää miettimistä. Merkillisesti näennäisesti yksinkertainen osaa ajoittain olla tosi vaikeaa. Mutta niin on asiakin. Vaikeuden on tuottanut kysymys siitä, mikä on primääriä ja lähtökohtaista, mikä taas seurausta ja sovellutusta. Tästä jännitteestä on vähitellen purkautunut ulos henkilökohtainen ja kenties rajukin mielipide.

Organisaatioajattelun voi sanoa rakentuneen kahden filosofisen ja sivistyksellisen valtavirran yhteensulautumisesta. Toinen on ollut psykodynaaminen ajattelutraditio, toinen systeemisistä taustoista kasvanut virtausjoukko.  Näiden tuloksena ja yhteenkasvamisena on rakentunut nykyinen uusi dynaaminen systeemisyys, jonka yhtenä sovellutusalueena työnohjaus on nopeasti kasvanut ja tullut tunnetuksi muoti-ilmiön tapaan.

Työnohjaus on menetelmä ja sovellutusalue. Työnohjauksella ei ole yhtä vakiintunutta teoriaa ja ajoittain ei teoriaa ollenkaan. Filosofisen ja teoreetisen pohjan etsinnässä se on ajautunut myös kovin erilaisille, keskenään ristiriidassa oleville alueille. Vaikka organisaatioajattelu päävirtana on ollut tässä keskeisin, työnohjauksen kentällä on innokkaasti etsitty vaihtoehtoja. Kaikki on käynyt. Samalla työnohjauksen yhtenäinen  luonne on hajonnut ja ohentunut pyrkimyksessä kulkea samaan aikaan moneen suuntaan.

Työnohjaajat puhuvat työnohjaajien kieltä. Puheessa toistuvat “työnohjauksen” lisäksi usein sanat, “perustehtävä”, “rooli” ja “tunteet”. Kieli voi huomaamattamme myös sitoa. Kieli sitoo ihmisiä yhteen, mutta kieli voi parhaimmillaan auttaa myös kohti uutta. Organisaatioajattelun kieli  puhuu myös työnohjauksesta, mutta harvemmin, usein tuo sana jää kokonaan mainitsematta, kun lähtökohtana on ajattelutraditio menetelmän sijaan, tiedollinen rehellisyys ja pyrkimys yhden fokuksen asemesta nähdä ja kuvata asetelmaa uudella ja luovalla tavalla. Organisaatioajattelu ja työnohjaus eivät ole rinnakkaisia, vaan sisäkkäisiä, toisen edustaessa lähtökohtaa ja toisen pyrkimystä.

Työnohjausta on viime vuosina pyritty ohjaamaan laatimalla sille yhteisiä  kriteereitä ja eettisiä periaatteita. Organisaatioajattelun näkökulma on tässä työssä jäänyt vähemmälle pyrittäessä ahneesti kohti ammatillisuutta. Sinänsä hyvä pyrkimys näyttää vieneen tavoitteen ohi. Outo paradoksi toteutuu: Kuin olisi taas kerran saatu aikaan uusi ammattikunta, jonka jäsenistön valtaosa ei täytä yhteisesti hyväksyttyjä kriteerejä! Kriteerien saavuttaminen on tullut niiden sisältöä tärkeämmäksi ja käynyt niiden yli. Tämä on toistunut useammassakin ammatillisessa yhteisössä. Kriteerit ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa ja muuttuneet vasta kehittymässä olevan ammatillisen identiteetin kannattajiksi ja kuin suojavarustukseksi kaupallista kilpailua vastaan. Systemaattista syventävää jatkokoulutusta mieluummin suunnitellaan kuin toteutetaan. Tarjolla ollutta ammatillista tukevaa pohjaa ei ole aina osattu hyvällä katsoa. Yksittäiset eettiset periaatteet antavat vähän apua tilanteissa, joissa ne joutuvat keskenään ristiriitaan. Eettiset periaatteet kaventuvat tyhjiksi mainoslauseiksi.

Selvää on, että organisaatioajattelulla on työnohjaukselle enemmän annettavaa kuin työnohjauksella on organisaatioajattelulle. Selvää on tietenkin myös, että työnohjaus muodostaa keskeisen apuvälineen ja keinon kerätä sellaista kokemusta, joka pystyy myös organisaatioajattelua uudistamaan. Työyhteisöjen dynamiikka on entisestään korostunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Organisaatioajattelun tarjoama yhteisödynamiikka ja uusi organisaaatioajattelu näkökulmina ovat korvaamaton tietoperusta kaikille työnohjaustyötä harjoittaville, niin vanhoille kuin uusillekin alan toimijoille.

Pieni henkilökohtainen detalji tähän lopuksi. Henkilökohtaisesti en ole koskaan voinut käyttää itsestäni ammattinimikettä “työnohjaaja”, vaikka työnohjaustyö on kohdallani ollut yksi keskeinen ammatillisen työn sisältö jo useamman vuosikymmenen ajan. Paradoksi tietenkin on, että olen saanut toimia työnohjaajien kouluttajana nuo samaiset vuosikymmenet. Työnohjaajien yhdistyksen jäsen olen ollut muutaman vuoden yhteistoiminnallisista syistä. Sittemmin olen eettisistä ja filosofisista syistä joutunut eroamaan. Työnohjaajien yhteisöihin kuulun edelleen. Oma arvostukseni tuota työmuotoa kohtaan on säilynyt, mieluummin kasvanut kuin pysynyt. Omille ohjaajilleni olen vakaassa ja pysyvässä kiitollisuudenvelassa.

Tulokulmat ammatilliselle polulle voivat olla niin kovin erilaisia. Pitkä ja lyhyt sekoittuvat helposti. Työnohjaus on edelleen enemmän liike kuin teoriaan pohjaava ammatti. Työnohjaaja voi kahden vuoden koulutuksella kuvitella tietävänsä ja osaavansa ammattinsa. Coachille riittää lyhyempikin. Mindfulness aukeaa päivän tai parin koulutuksella. Pitemmän koulutuksen kautta kulkeneet psykoanalyytikko ja organisaatiokonsultti yrittävät muistaa tilanteen tutkimattoman puolen  ja kokonaisuuden olemassaolon. Kokonaisuus jää niin helposti kaiken ulkopuolelle. Organisaatioajattelulle rakentava organisaatioanalyytikko pyrkii tarjoamaan uuden näkökulman, toisen perspektiivin, entisen terminilogian ja jo jäykistyneen otteen sijaan. Tämä uusi näkökulma ei koske vain työnohjausta, vaan kaikkea sitä uudistumista ja oppimista tavoittelevaa kokemusperäistä työtä organisaatioissa, jolle nykykieli hämmästyttävällä kekseliäisyydellä tuottaa jatkuvasti uusia ilmauksia. Ajattelen, että tie työnohjauksen ytimeen kulkee organisaatioajattelun kautta.

 

 

Organisaatioajattelu – mitä se on?

Risto Puutio 8.4.2013. Organisaatiot kietoutuvat elämäämme ja ympäröivät sitä kehdosta hautaan. Toiminnassamme toisten ihmisten kanssa on kyse organisoitumisesta.

Metanoiassa olemme käyttäneet ilmaisua organisaatioajattelu kuvaamaan  pyrkimystä hahmottaa meitä ympäröivien organisaatioiden kokonaisuutta, organisaatioiden perusluonnetta ja organisoitumisen synnyttämää vuorovaikutusdynamiikkaa eli sitä, kuinka ihmisten välinen organisoituminen käytännössä tapahtuu.

Organisaatioajattelussa on siis kyse pyrkimyksestä ymmärtää organisaatioiden toimintaa ja niiden monimutkaista rakentumista inhimillisen toiminnan myötä. Organisaatioajattelu ei edusta yhtä teoriaa vaan se on pikemminkin usean teorian inspiroimaa ajattelua. Voidaksemme ajatella organisaatioita, tarvitsemme erilaisia teoreettisia kehyksiä ja käsitteellistämisen välineitä, ajattelun organisoimista. Organisaatioajattelu ei tähtää selvyyteen, selittämiseen eikä ennustamiseen vaan kussakin tilanteessa mielekkään kysymyksen löytämiseen.

Organisaatioajattelu on käytännöllistä toimintaa organisoitumisen vastavuoroisen luonteen hahmottamiseksi.  Omassa organisaatioajattelussani nojaan erityisesti systeemisten ajattelu- ja käytäntötradition piirissä syntyneisiin oivalluksiin. Tässä niistä muutama:

(1) Organisaatio ei ole ihmisistä erillinen kokonaisuus vaan kietoutuu niiden väliseen vuorovaikutukseen.

(2) Ihmisten välinen vastavuoroinen toiminta on aina organisoitunutta ja siinä organisoidaan asioiden välisiä suhteita. Organisaatio on tapahtumista ja tapahtuvaan reagoimisesta seuraavaa tapahtumista ja näin syntyvää tapahtumien virtaa.

(3)  Organisaatio tuottaa identiteettejä, joiden avulla toimijat orientoituvat ohikiitäviin tilanteisiin. Organisaatio on myös yhteinen identiteettiprojekti ja sellaisena pyrkimys tuottaa selvyyttä siihen ”keitä me olemme ja mitä varten me olemme sitä mitä olemme”.

(4) Organisaatiot ovat dynaamisessa tasapainossa, jatkuvassa horjumisen ja tasapainon välisessä jännitteessä. Siksi organisaatioita voidaan luonnehtia pikemminkin tasapainon tavoittelun, kuin staattista olotilaan luonnehtivin termein.

Viime kädessä organisaatioajattelu on pyrkimystä nähdä yksilöä ja ryhmää laajempi kokonaisuus ja sen alati liikkeessä oleva luonne.

Uni kantaa arkea – kokemuksia Social Dreaming seminaarista

Risto Puutio 27.3.2013. Osallistuin tammikuussa järjestettyyn Social Dreaming -seminaariin Ylitorniolla. Kolmipäiväinen tapahtuma toteutui 7 osallistujan ryhmällä. Nyt, maaliskuun lopulla huomaan palaavani ajatuksissani uudelleen uniin, joita näin seminaarin aikana ja joiden ääressä yhdessä ryhmänä olimme. Omat uneni olivat kuin lyhytelokuvia, joihin kaikki olennainen elämäntilanteestani oli kiteytetty. Jollakin tavalla saatoin ryhmässä tapahtuneen unien koskettelun – unennäkijää arvostavan puhumisen ja unen maisemien jaetun, ihmettelevän katselemisen ja kuuntelun – kautta nähdä uneni myös rohkaisuna itselleni. Unen kuva jäi mieleen ja tuntuu pysyvän siellä hyvin, se on kuin muistijälki johon voin palata toistamiseen. Luultavasti myös muille kävi samoin. Jakaminen ja unien katselu yhteisenä kokemuksena tekee omasta sisäisten mielikuvien maailmasta todellisemman ja huomaamisen arvoisen. Se kantaa arkeani tavalla, joka lisää omaa uskoani sisäisen maailman viisauteen ja kokemusten jakamisen arvoon.

Social Dreaming -seminaari on luvassa jälleen kesäkuussa. Seminaari toteutetaan siis valoisimpaan aikaan vuodesta kun taas tässä kertomani toteutui pimeimpään vuodenaikaan. Yllättäen “pimeys”-seminaarin äärellä olessamme arktinen valo näyttäytyi kirkkaana. Muistikuvaksi Ylitorinolta jäikin kuulaan talvipäivän valo.

Etsitty ja kartettu kokemus

Harri Hyyppä 3.2.2013. “Kokemusperäinen oppiminen” on ollut jo pitkään yksi työnohjauskentän kestohokema. Itsestäänselvyytenä se kaipaa tarkempaa paneutumista. Paavo Haavikko kirjoitti kauniisti omista oppivuosistaan: “… hän ei tahdo oppia mitään mitä ei osaa”! Uuden oppiminen ja uudenlainen ymmärtäminen on tavallaan “ihmisluonnon vastaista”! Kuuntelemme mieluummin sellaista oppia, jonka jo ennestään uskomme oikeaksi. Oppimisen vastustamiseen käytämme enemmän voimiamme kuin oppimiseen itseensä. Kokemukseen ja uuden oppimiseen suostumiseen sekä niiden välttämiseen kätkeytyy koko inhimillisyytemme.

Toinen ihmisluonnon ulottuvuus “uteliaisuus” ajaa meitä kuitenkin eteenpäin kohti tietoa, oppimista ja uusia kokemuksia. Kokemus on usein ennakoimatonta ja se ei halua antautua suunnittelulle. Kokemuksen “elämyksellinen” osa ja siitä puhuminen  puolestaan avautuvat paremmin suunnittelulle, kertomuksille ja kaupallisuudelle.

Elämyksellisyys ja elämyksien etsintä on ajalle ominaista. Tärkeää on myös päästä niitä jakamaan. Elämykset rakentavat identiteettiä, erityisesti identiteetin sosiaalista ulottuvuutta. Tämä auttaa meitä ymmärtämään elämysten etsimisen ja jakamisen  intohimoista luonnetta. Ihminen kaipaa ja etsii uutta tietoa ja uusia kokemuksia, mutta inhoaa opetetuksi tulemista.

Helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kokemus voi olla kartettu. Ihminen pyrkii samaan aikaan sekä kokemuksen “omistajaksi”, että eroon siitä. Eroon pääsemistä tekee ymmärrettäväksi kokemuksen alkukantaisuus. Se ei hevin antaudu sanojen ja kertomusten valtaan, vaan paremminkin täyttää yksilön hämmennyksellä ja epävarmuudella. Aito kokemus hölmistyttää ja tuottaa tunteen hallinnan menetyksestä. Siksi kokemuksen osa on myös tulla kartetuksi,  usein peitetyksi tai sanallisesti kaunistelluksi tai siedettävämpään muotoon muutetuksi.

Kokemuksen luonteen monimutkaisuus ja ristiriitaisuus voi johtaa myös siihen, että se tulee karkoitetuksi, toisaalle työnnetyksi. Ihmisen mielen yksi perusprosessi, projektiivisuus, kannattelee kaiken ei-toivottavan, ei-tiedetyn ja ei-siedetyn työntämistä oman “systeemin” ulkopuolelle. Projektiivisuus ei valikoi – karkoitetuksi tulevat yhtälailla niin sietämätön kuin hyväkin ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Tässä saamme kosketusta tuohon ikiaikaiseen ja universaaliin prosessiin: karkoittaessamme ei-toivottua köyhdymme ja – menetämme huomaamattamme uudistumisen mahdollisuuden. Karkoitetuksi tuleminen on merkillisellä tavalla – paitsi hyvän kohtalo myös, toistuvasti, hyvän ja uuden edustajan osa.

Kokemus säilyttää joka tapauksessa sijansa ihmisen oppimisen tyhjentymättömänä lähteenä. Kokemus avaa aina uuden, meille ennestään tuntemattoman näkökulman. Kokemusperäisen oppimisen eri foorumit ovat tietoisia yrityksiä saattaa kokemus sen ansaitsemaan tehtävään. Työn maailman näkökulmasta jää pohtimaan, onko uudistumisen suhteen käynyt niin, että se, minkä tiede ja inhimillinen kokemus on osoittanut välttämättömäksi – sen työelämän käytäntö on osoittanut mahdottomaksi?

Tärkeä katoaa

Harri Hyyppä 26.1.2013

Tärkeä on ihmiselle  yleensä itsestäänselvyys. Tunnemme ja tiedämme sen sanomattakin selvänä asiana.
Organisaation elämä ja suurten systeemien tapa toimia kyseenalaistaa ja saattaa suorastaan järisyttää tuota itsestäänselvyyttä. Mitä suuremmasta ja kompleksisemmasta systeemistä tai organisaatiosta on kysymys, sitä epämääräisemmäksi kysymys tärkeästä käy. Voi käydä jopa niin, että tärkeä katoaa ja kadotetaan kokonaan. Tärkeä alkaa ikäänkuin kätkeytyä, piiloutua ja kartella kaikkia niitä, jotka sitä tarvitsisivat. Organisaation kannalta tämä on kohtalokasta. Organisaatiot alkavat hätääntymisensä ja kauhistumisensa suojaksi kehittää “muka”-puhetta, selityksiä, näennäispuhetta ja sumuverhoa sille, että kosketus tärkeään on katoamassa tai kokonaan menetetty. Tärkeä peittyy näennäisen alle. Tärkeä on merkillisen kekseliäs organisaatiota paetessaan. Se voi kätkeytyä jopa näkyvään mutta osaa kyllä jättää sanan, joka toistumistaan toistuu. Puhe on sen mielipiilo. Ihmeellisesti tärkeä ei aina näytä pysyvän edes ammattilaisten käsissä. Organisaatiokonsultointi oman toimeksiantonsa pohjalta pyrkii yhteisötasolla palauttamaan yhteisen ja jaetun kosketuksen tärkeään.
Yksilön kohdalla kohtaamme saman yllättävän ongelman. Tärkeän itsestäänselvyys katoaa. Itse asiassa jokainen yritys ilmaista ja tuoda esille tärkeää ja merkityksellistä omalla kohdallamme tekee meidät epävarmaksi. Yllättäen onkin vaikeaa sanoa tai tuoda esille se mikä pitää sanoa. Usein se jää sanomatta. Rohkeus pettää tai tilanne ei sitä salli. Ihminen alkaa kärsiä samoin kuin yhteisökin.
Vapaa puhe edellyttää aina sen mahdollistavaa tilaa. Rohkeus tarvitsee tukea ja kannatttelua. Organisaatiossa tai työyhteisössä se on yhteinen ja erityisesti viritetty keskustelu. Konsultit voivat toimia apuna tilan virittämisessä ja ylläpitämisessä. Yksilön kohdalla tarvitaan usein luottamuksellinen suhde, ystävä, työnohjaaja tai muu luotettu henkilö.
Kohtalokasta on peitellä sitä jos kosketus tärkeään on menetetty.  Kun tärkeä katoaa sitä on yhdessä etsittävä. Tärkeän etsiminen ylläpitää terveyttä. Tärkeästä emme voi  luopua, emme työssä sen paremmin kuin yksityiselämässäkään.

Belgirate IV 1. – 4.11.2012, Italia

Marianne Tensing  15.11.2012

Belgirate, ihana pieni italialainen pikkukylä, on tullut tutuksi monelle Group Relations (GR) – traditiota kannattavalle organisaatiokonsultille, psykoanalyytikolle, psykoterapeutille, psykologille ja tutkijalle.  Paikallisen Hotel Villa Carlotta loistavissa puitteissa järjestetään joka kolmas vuosi konferenssi, johon kutsutaan ympäri maailman GR – oppimis-seminaarien järjestäjiä ja toteuttajia, seminaarien johtajia ja konsultteja.

Tänä vuonna marraskuun konferenssi “Exploring the Impact and Relevance of Group Relations Work within and beyond its Network oli järjestykseltään neljäs. Kansainvälisen tapahtuman tarkoituksena on sekä edelleen tutkia Group Relations -metodia, filosofiaa ja uudistaa sitä, että myös jakaa kokemuksia ja keskustella toteutuneiden seminaarien kokeiluista. Minulle tämä seminaari oli ensimmäinen ja senkin takia ihmeteltävää oli kyllikseen.

Asiantuntijat tulevat tänne eri puolelta maailmaa. Tänä vuonna oli väkeä Intiasta, Uudesta Seelannista, Argentiinasta, Kiinasta, USA:sta, Kanadasta, Englannista, Saksasta, Sveitsistä, Espanjasta, Hollannista, Norjasta, Ruotsista, Liettuasta, Israelista ja Suomesta.

 

Belgiraten tapahtumasta on tullut alan kollegoiden kohtaamispaikka, erilaisten kokemuksellisen oppimisen kehityspolkujen risteyskohta ja kokeiluiden tsekkaushetki, jossa voi tarkistaa, sekä yleisiä GR -teorian kehittymisen trendejä että ihmetellä kokemuksellisen oppimisen uusia avauksia. Edelleen on ajankohtaista kysyä, mitä Group Relations on, mitä se edustaa, edistää, mihin vaikuttaa ja miten sen teoreettinen jäsennys soveltuu tähän aikaan. Tämäntyyppiset suuret kysymykset tarvitsevat ajoittain päivitystä, ainakin joka kolmas vuosi. Teorian tehtävä kuin onkin lisätä ymmärrystä ja jäsentää sitä todellisuutta mitä elämme. Teorioiden päivitystä voi hyvinkin verrata teknisten vempaimien kehittymiseen ja jatkuvaan päivittämiseen – niitä juurikin uusitaan hieman tiheämpään tahtiin kuin teoreettisia jäsennyksiä ja uskomuksia.

Mitä oli?

Nelipäiväinen konferenssi työskenteli Group Relations- konseptilla. Päivät olivat pitkiä ja luonteeltaan vaativia. Erityyppiset tapahtumat sijoittuivat klo  8.45 – 21.15  välille. Järjestäjien tarkoitus oli luoda konferenssiin tutkiva tila/areena, joka mahdollistaisi ryhmiin, ryhmien muodostamiseen ja ryhmienvälisen yhteistyöhön liittyvien ilmiöiden esilletulon, havaintojen tekemisen ja oivallusten kokemisen. Päivien aikana oppimisen bifurkaatiopisteen tuottaman ahdistuksen vaikutukset todellakin tuntuivat kehossaan. 🙂 Toisaalta, konferenssitapahtuma oli hyvin yhteensopiva Group Relations – filosofian kanssa – ”asetutaan kohtamaan omaa tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä ja tutkitaan siitä syntyviä välittömiä  kokemuksia”. Niitä  tunnustellaan, ihmetellään, sanotetaan ja pyritään sijoittamaan teoreettisiin taustoihin. Huolellisesti rakennetun kannattelutaustansa ympäröimänä sentyyppinen oivaltaminen onnistuu hyvin ja siitä oppii hurjasti, jos vaan uskaltautuu kuulemaan ja näkemään mitä itsessään ja ympärillään tapahtuu.

Uskoisin, että tällä ainutlaatuisella Group Relations oppimisasetelmalla on samantyyppinen vaikutus kuin esim. rokotteella. Siitä saa pienen kivun kautta suojaa ja immuniteettiä isojakin sairauksia vastaan.

FINOD:n workshop

Toisen päivän aamulla oli FINOD:n (Suomi) ja il NoDO Groupin (Italia) yhteinen workshop, “An Ecological and Networking Vision of Group Relations: What Kind of Integration in Possible?” Luca Mingarelli, Franca Fubiani ja Maija-Leena Setälä kertoivat vuonna 2011 tehdystä yhteistyöstä, uudenlaisesta kansainvälisen Group Relations -konferenssin sovellutuksesta Cencissa, Italiassa, jonka teemana oli “Energy, co-creation and  wellbeing in organizations”. Workshop-esityksessä he pohtivat uusien sisällöllisien ratkaisujen toimivuutta sekä konferenssin johtajan ja konsulttienvälistä yhteistyötä. Näistä uusista sovellutuksista tekijät ovat kirjoittamassa artikkelia seuraavaan Belgirate IV -julkaisuun. FINOD:lle vuoden 2011 Cencin Group Relation -konferenssi oli ensimmäinen kansainvälinen yhteistyöprojekti, jonka alkuaskeleet otettiin jo vuonna 2003, Belgirate I :ssä.

Metanoian workshop

Konferenssin kolmannen päivän aamulla oli meidän vuoro kertoa tarinamme Metanoia Instituutin sukupolvenvaihdoksesta ja siihen liittyvästä oppimisprosessista. Pidimme workshopin ”Building a New Organization for the Heritage of the Group Relations Movement in Finland – The Case of the Metanoia Institute”, jossa kerroimme parhaillaan meneillä olevasta nelivuotisesta organisaatioanalyytikoiden kouliintumispolusta, pilottiohjelmasta, joka  toimii Metanoian partnereille monitasoisena kokemuksellisena oppimisprosessina. Tarinamme ja sen taustalla olevat ajatukset saivat uteliaan vastaanoton. Kuulijoiden, konsultaatiotyön ammattilaisten, runsaat pohdinnat ja palautteet toimivat meille hyödyllisenä peilinä. Palautteena oli mukava kuulla, että olemme rakentamassa jotakin aivan uutta, innovatiivista ja uskottavaa. Näin se on, että on melko vaikea tietää missä sitä ollaan, jos ei kukaan kerro.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että konferenssin vaativaa työskentelyä tasapainotti loistava italialainen ruoka, ystävällinen palvelu, mukavat asumisolosuhteet ja arvostava inspiroitunut  ilmapiiri. Se kaikki tuntuu vieläkin hyvältä.

 

 

 

Rajalta

Harri Hyyppä 28.6.2011

Paikka on jokaiselle kirjoittajalle tärkeä. Paikka luultavasti ohjaa tekstiä enemmän kuin kirjoittaja.  Nykykieli ja uusi systeemisyys puhuvat paikasta myös toisessa merkityksessä, positiona, sosiaalisena paikkana ja tilana. Paikasta ja positiosta syntyvät niin puheet kuin kirjoituskin. Kirjoittaja on vain välikappale. Tärkeän voi sanoa vain joltakin paikalta. Paikka ohjaa kirjoittajan ja tekstin henkeä. Tekstit ovat aina paikallisia, ne nousevat maasta ja paikasta niinkuin puut. Oma kirjoituspaikkani on lapsuuteni leikkipaikka, metsäpirtti Repovaaran rinteessä. Näköalaa on pitkälti ja laajalti, niin vanhaan kuin uuteenkin.

Sanomisen paikka …

Tällä paikalla olen uuden ja vanhan rajalla. Asiat näyttävät nyt toisenlaisilta.  Se, minkä vanhasta muistan on toisenlaista, parempaa.  Hyvä lapsuus antaa väärän ja idealistisen  kuvan maailmasta. Siksi se on niin  korvaamaton. Se kasvattaa herkkyyttä tunnistaa ristiriitaa ja epäoikeudenmukaisuutta ja reagoida siihen terveesti. Se auttaa kestämään elämän hulluutta ja korruptoituneisuutta ilman, että täytyisi kieltää havaintonsa. Hyvä lapsuus auttaa myös näkemään ja lukemaan tilanteita paremmin ja välttämään ”muka”-asetelmiin juuttumista.

Aika vähitellen rakentaa paikan ja tilan, jotka usein olemme tottuneet tunnistamaan erillisinä.  Aikaa tarvitaan, jotta paikka tulee paikaksi ja koti kodiksi.  Ihmisen elää elämäänsä myös sisäisillä ja symbolisilla rajoilla. Asiat eivät tapahdu vain ulkopuolellamme vaan myös mielessämme. Aika, paikka ja tarkoitus yhdessä tuottavat jatkuvasti asetelmia, jotka pakottavat pohtimaan erilaisia rajoja, kauneutta ja rumuutta, nuoruutta ja vanhemmuutta, totuutta ja valhetta, sanomista ja vaikenemista.

Yhteisöllinen tietäminen on oma herkkä alueensa, hyvä ja paha tieto ovat sisäkkäisiä.   Kaikkea tietämistään ei voi valita eikä muistiaan voi säädellä. Yhteisö säätelee sitä huomaamattamme.  Aina ei tiedä, mitä tietää, tai muista  sitä, minkä muistaa. Joskus taas muistaa sen, minkä on unohtanut. Psykoterapeutille suuri haaste on puhua silloin kun ei ymmärrä, silloinkin kun pitäisi. Ammatillinen lojaliteetti kahlitsee, harhainen pahiten. Vain viisaalla on vara sanoa, ettei ymmärrä.

Joki on täällä ikiaikainen kulkuväylä ja yhdistäjä, keskeinen osa alueen identiteettiä. Väylä erottaa ja yhdistää. Täällä olemme kansalaisia, väylän takana asuvat ovat ”Ruottin kuninkhaan alamaisia”. Ruotsissa on oma valuutta, kummallakin puolella kaikki raha käy. Kaupanteko on valuuttaa tärkeämpi. Kolme kieltä elävät rinnakkain, kaikilla oma, katkerakin etninen historia. Väylä yhdistää meänmaan, samalla kun erottaa metsästysalueet ja osan alueen hengellisistä liikkeistä, vaikka itäisläiset ja läntisläiset. Rajalla on myös konkreettinen aikaraja.

Raja-käsite edustaa osin jo mennyttä maailmaa. Muutama vuosi sitten alettiin enenevästi puhua raja-alueista ja rajapinnoista, jotka nekin nyt ovat  jo historiaa. Uusi organisaatioajattelu on vanhan paradigman kyseenalaistanut, ja tuonut tilalle uudenlaista kokonaisuuksien hahmottamista. Samalla olemme saaneet huomata monien perinteisten rajojen kadonneen. Uusia syntyy.

Uusi maailman ja ihmiskuvan tulkinta ja ajattelu korostavat kompleksisuutta, yllätyksellisyyttä ja emergenssiä, kaikkia näitä enemmän elämän perusominaisuutena kuin yksittäisinä ongelmina. Teoria viittaa siirtymään kahdensuhteesta kohti monen toimijan muodostamaa kompleksista suhteissa olemista. Sen näyttää niin metsän kasvu kuin muukin luonto toistuvasti vahvistavan.

Terapeuttisesta työstä eläkeläiseksi irrottautuminen tuo mukanaan uudenlaista vapautta. Psykoterapiassa tavoittelemme sisäistä vapautta ja mielen uudistumista. Kolumnistilla on terapeutin suhteen suuremmat ulkoiset vapaudet. Kolumnistilla on lupa  sanoa monimutkainen yksinkertaisesti  ja syvällinen kevyesti. Kirjoittaja on aina rajalla. Vaikeneminen on kultaa ja perushyve psykoterapiassa, mutta vastuuttomuutta toisaalla.

Tärkeän sanominen tekee meidät haavoittuviksi. Joskus raja löytyy ylittämällä se, joskus taas sille pysähtymällä.  Vaikka nyt yhä selkeämmin alamme nähdä vanhan arvon,  vaikkapa 50 -luvun suuret  rajojen ylitykset ja löydöt taiteessa, runoudessa, psykoterapiassa ja yhteisödynamiikassa,  huomaamme huonosti niitä rajoja, joihin nyt olemme juuttuneet. On puhuttava siitä, mistä vaikenemme.

Kirjoittaja:

Harri Hyyppä, metsätilallinen, etninen koulutusanalyytikko (Suomen ryhmäpsykoterapia ry). Seniorikonsultti, Metanoia Instituutti

harri.hyyppa@metanoia.fi

 

Kouliintumispolku : filosofiaa ja lähtökohtia

Harri Hyyppä 26.6.2011

Kokemusperäinen oppiminen on ammattilaisten keskuudessa käsitteenä kehittynyt jo lähes hokemaksi. Työnohjaajat ja konsultit puhuvat siitä kuin mantrasta. Silti voimme esittää väitteen, että se on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää. Luulemme tietävämme enemmän kuin tiedämme. Yllätyksellisyys, oman tietämättömyyden ja oivalluskapasiteetin aukottaisuuden ja viiveen kohtaaminen on aina myös kiusallinen kokemus. Kokemus on kaksijakoista, samaan aikaan sekä tuttua että tuntematonta, jatkuvaa tutkimista ja lähestymistä vaativaa. Kokemuksen hyödyntäminen ja  kokemusperäinen oppiminen edellyttää sellaista yhteistyöasetelmaa, jossa myös oppimiseen liittyvä kiusa ja vaivannäkö voidaan rakentavalla tavalla kohdata. Selvää tietenkin on, että oppiminen tarvitsee aina myös niin turvallista tilaa kuin  adekvaattia keveyttä ja leikkimieltäkin.

Ajatus kouliintumisesta kytketään usein ohjelmiin ja opettamiseen. Kouliintumispolku muodostaa tässä kokonaan toisenlaisen lähtökohdan, sellaisen, joka ei pohjaa yksin rakenteeseen ja arviointikriteereihin, vaan joka ottaa huomioon opiskelijan henkilökohtaisen ainutlaatuisuuden, taustan  ja lähtökohdan. Selvää tietenkin on, että perusopetuksella on edelleenkin oma tärkeä paikkansa ammatillisessa kehittymisessä, mutta mitä pitemmälle kuljetaan ammatillisella polulla, sitä enemmän henkilökohtaisuuden ja kehitystä kannattelevan tilan ja asetelman merkitys korostuu. Kokemuksen tutkiminen ja siihen harjaantuminen on ammatillisuuden ydintä. Metanoia Instituutin kouliintumispolut edustavat pyrkimystä edetä tähän suuntaan. Ne perustuvat sekä osanottajien, että mukana työskentelevien seniorien kokemuksen hyödyntämiseen.

Vuosi sitten käynnistynyt Metanoia Instituutin organisaatioanalyytikoiden kouliintumispolku on Suomessa pisimmälle senioripositioon tähtäävä ammatillis-käytännöllinen polku ja kehittymisura työnohjaustyön ja organisaatioajattelun alalla. Kun tuo polku nyt pioneeriryhmän jälkeen aukeaa, siitä tulee lähiaikoina tiedote Instituutin sivuille.  Työnohjaajien peruskoulutusten pohjalle rakentuvat jatkokoulutusohjelmat edustavat samaa pyrkimystä työnohjaustyön osalta. Polut rakentuvat sekä itsenäisistä työskentelyosioista, että risteämistä, jossa erilaiset yksilöllisesti värittyneet polut kohtaavat, ja joista taas jatketaan eteenpäin. Tässä mielessä voisimme poeettisesti puhua risteävien polkujen puutarhasta, jossa pyritään hyötymään kaikesta läsnä olevasta kokemuksesta ja sen erityislaadusta. “Oma polku” on aina sekä käytännöllinen, että symbolinen ja henkilökohtaisesti merkitykselliseksi koettu.

Kouliintumispolku ja sen perustana oleva filosofia muuttaa dramaattisesti myös senioreiden asemaa tässä yhteistyössä. Seniorit eivät ole enää vain opettajia, osanottajat vapauttavat ajoittain seniorit oppilaiksi. Antaminen onkin usein merkittävintä oppimista. Yhteistyötä leimaa henkinen partnerius. Tällaista oppimista kouliintumispolut tavoittelevat. Henkilökohtaisesti voin todeta, että monia olen saanut ammatillisessa mielessä opettaa, mutta enemmän olen saanut oppia oppilailtani. Kouliintumispolkujen luoma tutkiva tila tekee tällaisen käännöksen mahdolliseksi ja samalla antaa ajoittain mahdollisuuden välittää ja antaa sellaista, joka perinteisen opetuksen piirissä ei ole mahdollista. Isän polku rakentuu pojan tieksi ja toisaalta pojan polku näyttää hetkittäin isän tien.

Metanoian pitkien koulutusohjelmien rakenne on tullut pitkään seuratuksi työnohjauskoulutusten ja konsulttikoulutusten kentällä. Nähtäväksi jää, mitä nyt tapahtuu kouliintumispolkujen suhteen. Tiedollisen, menetelmällisen, henkisen ja taiteellisen ulottuvuuden yhteenkytkeytyminen on aina jotain sellaista, jossa kukaan ei yksin voi olla ainoa asiantuntija. Yhteistyöllä ja sellaisella asetelmalla, joka tekee tuon integraation mahdolliseksi, voimme saada aikaan enemmän. Polku ei ole vain reitti tai matka, vaan myös symboli, kaunis dynaaminen ja kehityksellinen objekti.

 

 

Kokemus kehittämistyön lähtökohtana

Harri Hyyppä 6.5.2011

Kokemuksen tutkiminen
Ihmisen kokemus kantaa tietoa tilanteesta ja siinä esiin pyrkivästä uudesta ajattelusta. Kokemuksen tutkiminen on siksi organisaation kehittämisen ydinfunktio. Ajattelu, muisti ja tietäminen ovat kulttuurisidonnaisia. Organisaatiokulttuuri ohjaa ajatteluamme yllätyksellisesti. Se sitoo ihmiset organisaatioon liiman lailla, niin hyvässä kuin pahassakin! Organisaation toiminta ja sen puitteissa harjoitettu ajattelu ovat syvässä kytköksessä keskenään. Tarvitaan valppautta molempien suhteen, jotta organisaation tarkoitus voisi toteutua. Kokemus on organisaatioajattelun perusta

Organisaatioajattelu
Organisaatioajattelu nostaa organisaatiokokonaisuuden keskeiseksi tutkimuskohteeksi. Sitä pyritään lähestymään arvostavasti ja tutkivalla otteella. Fokuksessa ei ole vain ihminen organisaatiossa tai ihmisen ja organisaation suhde, vaan ihmisten, kulttuurin ja kaikkien pysyvien järjestelyjen kokonaisuus toimintaympäristössään.

Organisaatioajattelu siirtää painopistettä yksittäisistä ihmisten välisistä suhteista eteenpäin kohti suhteissa olemisen kokonaisuutta ja sen käsitteellistä ja käytännöllistä hahmottamista. Organisaatioiden ja yhteisöllisten kulttuurien kehittäminen ei ole vain yksittäisten ihmisten tai yksilöiden välisten suhteiden kehittämistä. Organisaatioajattelu edustaa siirtymää kahdensuhteesta edelleen kohti yhteisöllistä suhteissa olemista ja sen dynamiikkaa.Organisaatioanalyysi on organisaatiokokonaisuuksien hahmottamista tutkivalla perusotteella, ajattelulla. Sen sisäisenä tehtävänä on organisaation merkityksellisyyden ja kytkeytymisten tavoittaminen. Ulkoinen fokus pyrkii tukemaan toimintaedellytysten vahvistumista. Ulkoinen ja sisäinen ovat toistensa kääntöpuolia.

Johtamistyössä tarvitaan entistä integroituneempaa ja syvempää näkemystä ja ajattelua. Se onkin keskeinen organisaatioajattelun soveltamisalue. Toinen keskeinen alue on uudistamistyö. Järki ei yksin riitä, tarvitaan myös viisautta, jotta voisimme järkevästi toimia. Organisaatioajattelu ei ole vain uusi fokuksen valinta. Sen on luova kyky ja ulottuvuus, jota on opiskeltava ja harjaannutettava ja jota on mahdollista oppia.