Taide, merkit ja organisaatioanalyyttinen työnohjaus
Mitä taide voi opettaa työnohjaukselle? Paljon, erityisesti silloin, kun työnohjausta tarkastellaan organisaatioanalyyttisesta näkökulmasta, taide voi auttaa näkemään jotakin hyvin olennaista, esimerkiksi sen, että kokemus tilanteesta, siitä syntyvä mielikuva, kokemuksen sanallinen kuvaus ja sille annettu nimi eivät ole sama asia, vaikka ne liittyvät toisiinsa tiiviisti.
Kuva: Joseph Kosuth, One and Three Chairs (1965). Valokuva: Gautier Poupeau. Lähde: Wikimedia Commons. Lisenssi: CC BY 2.0.
Joseph Kosuthin taideteos One and Three Chairs (1965) tekee tämän näkyväksi yksinkertaisella ja samalla hätkähdyttävällä tavalla. Teoksessa on tuoli, valokuva tuolista ja sanakirjamainen määritelmä sanasta “chair”. Katsojan eteen avautuu kysymys, joka on yhtä aikaa filosofinen ja hyvin konkreettinen eli mikä näistä on tuoli? Onko se esine itse? Onko se kuva tuolista? Vai onko se käsite ”tuoli”, jonka avulla tunnistamme ja nimeämme sen?
Tämä kysymys on organisaatioanalyyttisessa työnohjauksessa yllättävän tuttu. Työnohjauksessa ei työskennellä vain eletyn todellisuuden kanssa, vaan myös siitä syntyvien mielikuvien, kertomusten, sanojen, tulkintojen ja merkitysten kanssa. Kun asiakas tuo työnohjaukseen jonkin tilanteen, hän ei tuo mukanaan itse tilannetta sellaisenaan. Hän tuo siitä sen, mitä on läpielänyt, mutta myös sen, millaisena tilanne on hänessä hahmottunut. Hän tuo kokemuksesta syntyneitä tunnelmia, mielikuvia, sanoja ja kuvauksia. Joskus hän tuo mukanaan myös organisaation valmiin kielen, joka on jo muovannut sitä, miten asiasta voidaan puhua.
Juuri tässä Kosuthin teos muuttuu työnohjaajan analyysin ja ajattelun välineeksi. Organisaatioissa ilmiöt näyttäytyvät usealla toisiinsa kietoutuvalla tasolla. On eletty todellisuus, esimerkiksi kokous, jossa ”ilma kiristyy” tai ryhmä, jossa kukaan ei uskalla puhua tai tiimi, jossa roolit alkavat hämärtyä. Sitten on tästä todellisuudesta syntyviä mielikuvia eli tuntuu kuin kävelisimme munankuorilla, olemme kuin eri saarilla, pyörimme koko ajan kehää. Ja lopulta on käsitteellinen taso, jolla puhutaan esimerkiksi psyykkisestä turvallisuudesta, perustehtävän epäselvyydestä, rooliristiriidoista, projektiosta, puolustusmekanismeista tai systeemisestä jännitteestä.
Nämä tasot kuuluvat yhteen, mutta ne eivät ole sama asia. Eletty tilanne ei ole sama kuin siitä syntynyt tunne ja mielikuva. Mielikuva ei ole sama kuin siitä rakennettu kertomus. Kertomus ei ole sama kuin käsite. Silti juuri näiden välisten suhteiden äärellä työnohjaus usein tapahtuu.
René Magritten kuuluisa maalaus La trahison des images syventää tätä näkökulmaa toiseen suuntaan. Maalauksessa nähdään piipun kuva, mutta sen alla lukee Tämä ei ole piippu. Väite tuntuu ensin leikilliseltä tai paradoksaaliselta, mutta se on tarkka. Kuvahan ei ole piippu. Se on kuva piipusta. Maalaus ei johda katsojaa harhaan, vaan pakottaa katsomaan tarkemmin sitä, miten helposti sekoitamme representaation ja itse asian.
Kuva: René Magritte, The Treachery of Images (Ceci n’est pas une pipe). Valokuva: Caterpillar84. Lähde: Wikimedia Commons. Lisenssi: CC BY-SA 4.0
Sama sekaannus voi tapahtua myös työelämässä ja työnohjauksessa. Sana ei ole kokemus. Kertomus ei ole tilanne. Käsite ei ole eletty todellisuus. Organisaatioissa puhutaan esimerkiksi muutosvastarinnasta, vaikka eletty todellisuus on täynnä surua, pettymystä, epäluottamusta tai hämmennystä. Joskus puhutaan yhteistyöhaasteista, vaikka kyse on vallasta, auktoriteetista tai tunnustuksen puutteesta. Toisinaan taas virallinen kieli on huoliteltua ja rationaalista, vaikka ihmisten kokemusmaailmassa liikkuvat pelko, häpeä, varovaisuus tai jännitys.
Semioottinen /organisaatioanalyyttinen työnohjaus ei pysähdy siihen, mitä asiakas sanoo ilmiöstä. Se kuuntelee myös sitä, miten ilmiö tulee läsnä olevaksi puheessa. Millaisia mielikuvia kokemukseen liittyy. Mitkä sanat toistuvat. Missä kohtaa puhe hidastuu tai katkeaa. Millainen tunnelma tulee huoneeseen. Mitä sanotaan suoraan, mitä kiertäen, ja mikä jää vasta aavistukseksi, mitä ei sanota.
Viittasin edellä semiotiikkaan. Semiotiikka tieteenä tutkii merkkejä ja merkitysten muodostumista. Tässä mielessä semiotiikka tulee lähelle työnohjaajan käytännön työtä. Työnohjaajan näkökulmasta tämä tarkoittaa herkkyyttä sille, millaisten merkkien kautta asiakas yrittää tehdä kokemustaan ymmärrettäväksi. Mitkä sanat tuntuvat omilta ja mitkä lainatuilta? Mitkä mielikuvat kantavat kokemuksen ydintä? Missä kohtaa organisaation virallinen kieli peittää alleen jotakin sellaista, joka vasta etsii omaa ilmaisuaan?
Työnohjaajan tehtävä ei ole kiirehtiä suoraan käsitteeseen. Juuri liian nopea nimeäminen voi joskus sulkea ilmiön ennen kuin sitä on ehditty todella ymmärtää. Kun jokin nimetään heti vaikkapa konfliktiksi, muutosvastarinnaksi tai yhteistyöongelmaksi, moni muu mahdollinen merkitys jää helposti tutkimatta. Organisaatioanalyyttinen työnohjaus pyrkii sen sijaan viipymään riittävän pitkään kokemuksen, mielikuvan ja kuvauksen äärellä, jotta ymmärrys voisi nousta siitä, mitä ihmiset todella elävät todeksi.
Tämä viipyminen ei tarkoita epämääräisyyttä eikä käsitteiden välttelyä. Päinvastoin. Työnohjaaja auttaa asiakasta liikkumaan kokemuksen, tunnelman, mielikuvan, kuvauksen ja käsitteen välillä niin, että jokin olennainen voi vähitellen tarkentua. Hän voi pysähtyä asiakkaan ilmaiseman tunnelman ja käyttämän mielikuvan äärelle ja kysyä, mitä se paljastaa tilanteesta. Hän voi huomata, että puheessa toistuu tietty sävy tai varovaisuus, ja kutsua sitä yhteiseen tarkasteluun. Hän voi auttaa erottamaan, mikä näyttää olevan elettyä kokemusta, mikä kokemuksen mielikuvallista hahmotusta, mikä kertomuksellista tulkintaa ja mikä jo organisaation kieltä. Ja joskus hän voi tuoda käsitteen vasta siinä vaiheessa, kun kokemus on saanut ensin riittävästi tilaa tulla tunnistetuksi.
Tässä mielessä työnohjaaja työskentelee jatkuvasti eletyn, kuvatun, nimetyn ja ilmaistun rajapinnoilla. Hän kuuntelee sekä itse ilmiötä että siitä syntyviä mielikuvia ja kuvauksia. Hän tarkastelee sanoja, joilla ilmiö on nimetty, mutta ei sekoita niitä itse todellisuuteen. Hän auttaa asiakasta liikkumaan näiden tasojen välillä niin, että jotakin sellaista tulee näkyväksi, mikä ei ollut aluksi vielä ajateltavissa.
Tällä on myös eettinen ulottuvuus. Organisaatioanalyyttinen työnohjaus suojaa liian nopeilta tulkinnoilta. Se muistuttaa, ettei sana tavoita koskaan kokonaan sitä, mitä ihminen kokee, eikä käsite tyhjennä todellisuutta. Samalla se tunnistaa, että ilman mielikuvia, kuvauksia ja käsitteitä emme myöskään voi ajatella kokemusta yhdessä. Työnohjaajan tehtävä onkin pitää avoimena juuri tätä välitilaa: kokemuksen, mielikuvan, kuvauksen ja nimeämisen välistä liikettä.
Tässä välitilassa liikkumista ja sen kanssa työskentelyä voimme oppia paljon taiteelta. Taide opettaa työnohjaajalle jotakin hyvin tärkeää. Se opettaa katsomaan merkkejä tarkasti. Se opettaa sietämään sitä, etteivät asia, siitä syntyvä mielikuva, sen kuvaus ja sille annettu nimi koskaan täysin sulautu yhdeksi. Ja ehkä juuri siinä avautuu mahdollisuus aidolle dialogiselle ajattelulle. Ei valmiissa vastauksessa, vaan siinä, että opimme viipymään hieman pidempään sen äärellä, mikä on elettyä, mikä tuntuu, mikä on mielessä hahmottunutta, mikä on kuvattua ja mikä on vasta tulossa nimetyksi.
Marianne Tensing
LitM, organisaatioanalyytikko, työnohjaaja, työnohjaajien kouluttaja.
