Harri Hyyppä 28.4.2013
Tämän lyhyen kirjoituksen otsikko on vaatinut uskomattoman määrän pitkää miettimistä. Merkillisesti näennäisesti yksinkertainen osaa ajoittain olla tosi vaikeaa. Mutta niin on asiakin. Vaikeuden on tuottanut kysymys siitä, mikä on primääriä ja lähtökohtaista, mikä taas seurausta ja sovellutusta. Tästä jännitteestä on vähitellen purkautunut ulos henkilökohtainen ja kenties rajukin mielipide.
Organisaatioajattelun voi sanoa rakentuneen kahden filosofisen ja sivistyksellisen valtavirran yhteensulautumisesta. Toinen on ollut psykodynaaminen ajattelutraditio, toinen systeemisistä taustoista kasvanut virtausjoukko. Näiden tuloksena ja yhteenkasvamisena on rakentunut nykyinen uusi dynaaminen systeemisyys, jonka yhtenä sovellutusalueena työnohjaus on nopeasti kasvanut ja tullut tunnetuksi muoti-ilmiön tapaan.
Työnohjaus on menetelmä ja sovellutusalue. Työnohjauksella ei ole yhtä vakiintunutta teoriaa ja ajoittain ei teoriaa ollenkaan. Filosofisen ja teoreetisen pohjan etsinnässä se on ajautunut myös kovin erilaisille, keskenään ristiriidassa oleville alueille. Vaikka organisaatioajattelu päävirtana on ollut tässä keskeisin, työnohjauksen kentällä on innokkaasti etsitty vaihtoehtoja. Kaikki on käynyt. Samalla työnohjauksen yhtenäinen luonne on hajonnut ja ohentunut pyrkimyksessä kulkea samaan aikaan moneen suuntaan.
Työnohjaajat puhuvat työnohjaajien kieltä. Puheessa toistuvat ”työnohjauksen” lisäksi usein sanat, ”perustehtävä”, ”rooli” ja ”tunteet”. Kieli voi huomaamattamme myös sitoa. Kieli sitoo ihmisiä yhteen, mutta kieli voi parhaimmillaan auttaa myös kohti uutta. Organisaatioajattelun kieli puhuu myös työnohjauksesta, mutta harvemmin, usein tuo sana jää kokonaan mainitsematta, kun lähtökohtana on ajattelutraditio menetelmän sijaan, tiedollinen rehellisyys ja pyrkimys yhden fokuksen asemesta nähdä ja kuvata asetelmaa uudella ja luovalla tavalla. Organisaatioajattelu ja työnohjaus eivät ole rinnakkaisia, vaan sisäkkäisiä, toisen edustaessa lähtökohtaa ja toisen pyrkimystä.
Työnohjausta on viime vuosina pyritty ohjaamaan laatimalla sille yhteisiä kriteereitä ja eettisiä periaatteita. Organisaatioajattelun näkökulma on tässä työssä jäänyt vähemmälle pyrittäessä ahneesti kohti ammatillisuutta. Sinänsä hyvä pyrkimys näyttää vieneen tavoitteen ohi. Outo paradoksi toteutuu: Kuin olisi taas kerran saatu aikaan uusi ammattikunta, jonka jäsenistön valtaosa ei täytä yhteisesti hyväksyttyjä kriteerejä! Kriteerien saavuttaminen on tullut niiden sisältöä tärkeämmäksi ja käynyt niiden yli. Tämä on toistunut useammassakin ammatillisessa yhteisössä. Kriteerit ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa ja muuttuneet vasta kehittymässä olevan ammatillisen identiteetin kannattajiksi ja kuin suojavarustukseksi kaupallista kilpailua vastaan. Systemaattista syventävää jatkokoulutusta mieluummin suunnitellaan kuin toteutetaan. Tarjolla ollutta ammatillista tukevaa pohjaa ei ole aina osattu hyvällä katsoa. Yksittäiset eettiset periaatteet antavat vähän apua tilanteissa, joissa ne joutuvat keskenään ristiriitaan. Eettiset periaatteet kaventuvat tyhjiksi mainoslauseiksi.
Selvää on, että organisaatioajattelulla on työnohjaukselle enemmän annettavaa kuin työnohjauksella on organisaatioajattelulle. Selvää on tietenkin myös, että työnohjaus muodostaa keskeisen apuvälineen ja keinon kerätä sellaista kokemusta, joka pystyy myös organisaatioajattelua uudistamaan. Työyhteisöjen dynamiikka on entisestään korostunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Organisaatioajattelun tarjoama yhteisödynamiikka ja uusi organisaaatioajattelu näkökulmina ovat korvaamaton tietoperusta kaikille työnohjaustyötä harjoittaville, niin vanhoille kuin uusillekin alan toimijoille.
Pieni henkilökohtainen detalji tähän lopuksi. Henkilökohtaisesti en ole koskaan voinut käyttää itsestäni ammattinimikettä ”työnohjaaja”, vaikka työnohjaustyö on kohdallani ollut yksi keskeinen ammatillisen työn sisältö jo useamman vuosikymmenen ajan. Paradoksi tietenkin on, että olen saanut toimia työnohjaajien kouluttajana nuo samaiset vuosikymmenet. Työnohjaajien yhdistyksen jäsen olen ollut muutaman vuoden yhteistoiminnallisista syistä. Sittemmin olen eettisistä ja filosofisista syistä joutunut eroamaan. Työnohjaajien yhteisöihin kuulun edelleen. Oma arvostukseni tuota työmuotoa kohtaan on säilynyt, mieluummin kasvanut kuin pysynyt. Omille ohjaajilleni olen vakaassa ja pysyvässä kiitollisuudenvelassa.
Tulokulmat ammatilliselle polulle voivat olla niin kovin erilaisia. Pitkä ja lyhyt sekoittuvat helposti. Työnohjaus on edelleen enemmän liike kuin teoriaan pohjaava ammatti. Työnohjaaja voi kahden vuoden koulutuksella kuvitella tietävänsä ja osaavansa ammattinsa. Coachille riittää lyhyempikin. Mindfulness aukeaa päivän tai parin koulutuksella. Pitemmän koulutuksen kautta kulkeneet psykoanalyytikko ja organisaatiokonsultti yrittävät muistaa tilanteen tutkimattoman puolen ja kokonaisuuden olemassaolon. Kokonaisuus jää niin helposti kaiken ulkopuolelle. Organisaatioajattelulle rakentava organisaatioanalyytikko pyrkii tarjoamaan uuden näkökulman, toisen perspektiivin, entisen terminilogian ja jo jäykistyneen otteen sijaan. Tämä uusi näkökulma ei koske vain työnohjausta, vaan kaikkea sitä uudistumista ja oppimista tavoittelevaa kokemusperäistä työtä organisaatioissa, jolle nykykieli hämmästyttävällä kekseliäisyydellä tuottaa jatkuvasti uusia ilmauksia. Ajattelen, että tie työnohjauksen ytimeen kulkee organisaatioajattelun kautta.
