Artikkelit

Näkyvän ja näkymättömän rajalla ratkaisevaa on kyky kuvitella

Risto Puutio 14.10.2019

Mitä kaikkea voinkaan nähdä syksyisessä metsässä? Tätä ajattelen havainnoidessani maan pinnan muotoja ja puiden värivaihteluita sekä tähytessäni sammalikosta nousevia sieniä. Ajatus vaihtuu toiseen: oikeastaan kykenen näkemään vain ohuen kerroksen eliöiden ja kasvien kytkeytyneisyydestä sekä kaikesta siitä elämästä, joista metsän mikroekosysteemit ja niiden muodostamat laajemmat ekosysteemit rakentuvat.  

Sosiaaliset systeemit – tiimit, työyhteisöt, organisaatiot – muodostavat myös eri toimijoistaan, verkostoistaan ja teknologioistaan ekosysteemejä, joihin pätee tuo sama: voimme nähdä niiden toiminnasta vain pienen osan valtaosan kytkennöistä jäädessä vaikeammin havaittavaksi. Näkymätön on sienirihmaston tavoin olemassa ja vaikuttaa kokonaisuuden toimintaan.

Työnohjaajina ja konsultteina olemme toistuvasti näkyvän ja näkymättömän rajalla.  Teemme havaintoja näkyvästä vuorovaikutuksesta ja kuulemme asiakkaidemme havaintoja  työn arjen tapahtumista. Pinnan alla olevat vaikeammin havaittavat merkitysten maailmat alkavat näyttäytyä asiakkaiden tarinoissa, joissa luodaan tulkintaa arjen tapahtumille. Joskus nuo tarinat kertovat valtakamppailuista, joskus säilyttämisen ja muuttamisen ristiriidasta tai muista organisaation jännitteistä. Niiden näkyväksi tekeminen voi horjuttaa vallitsevaa keskinäisten suhteiden ja vallan tasapainoa ja siten ihmisten turvallisuuden tunnetta. Siksi eivät ne helposti nouse avoimeen yhteiseen keskusteluun, vaan jatkavat systeemin ylläpitämistä vaikka muuttumisen tarve olisi ensisijaisempaa.

Pinnan alla on muutakin kuin systeemin suhteiden organisoitumiseen liittyvää dynamiikkaa. Näkymättömissä pysyvät myös systeemin toistuvat käyttäytymisen kaavat, niitä tuottavat rakenteet ja yhteisön kulttuurin ”pohjalla” olevat ajattelun perusteet, mielen mallit. Kulttuurisen jäävuoren malli on yksi kuvaus näistä vaikeammin havaittavista puolista sosiaalisia systeemejä.  

On tärkeää huomata, että sosiaalisen todellisuuden ”näkymätön” ei ole absoluuttista vaan sitä tuotetaan ja muovaillaan puheella. Pinnan alla oleva ei myöskään ole staattisesti pysyvää vaan liikkeessä olevaa. Meidän on syytä kysyä, millaiset pinnan alla menevät prosessit tekevät näkyviä asioita ymmärrettäväksi ja kuinka nämä prosessit elävät ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja puhumisen myötävaikutuksesta.

Kykymme havaita liittyy kykyymme kuvitella. Kyky kuvitella kokonaisuuden toimintaa oli edellytys sille, että tutkijat saattoivat ymmärtää sienirihmastojen merkityksen sille, mitä voimme niiden tuloksena nähdä. Mikroekosysteemien löytäminen on vaatinut hurjaa uteliasuutta ja kuvittelukykyä. Maailmankaikkeuden luonnetta tutkineet Nobel-palkitut fyysikot saivat selville, että arvioilta 95% universumin massaenergiasta on näkymättömissä, pimeänä aineena ja energiana. Ilman uteliaisuutta siihen, että ”täällä on jotain muutakin kuin minkä voimme aluksi nähdä” tutkijat eivät olisi koskaan kyenneet tunnistamaan pimeää ainetta. Jotain yhtenevää tällä planetaarisella systeemillä lienee ihmisen luomiin sosiaalisiin systeemeihin. Suurin osa kokonaisuudesta lienee näkymättömissä mutta silti kuviteltavissa. 

Kaikki kuviteltu ei silti ole olemassa. Meidän on siksi oltava uteliaita myös itsemme suhteen. Organisaatiotyössä olemme itse osa havainnoitavaa systeemiä. Siksi olemme alttiita myös sille, minkä näkeminen itsellemme on vaikeaa tai mitä asioita olemme erityisen hanakoita näkemään. Itsemme ja oman toimijuutemme katsomisen taidot ovat siten olennaisia sen tunnistamisessa, kuinka itse olemme osa havaintojemme kohdetta. Uteliaisuus ja kyky kuvitella sekä taito vaihtaa näkökulmaa ovat keskeisiä keinojamme sosiaalisen ”näkymättömän” lähestymisessä.

Yhden asian olen systeemeistä kiinnostuneena ammattilaisena ainakin oppinut. Systeemin eri tasot vaikuttavat toisiinsa. Merkillisellä tavalla kuljeskelu metsässä jätti minuun jälkensä levollisuuden tunteena.

Onko ihminen vapaa organisoitumaan?

Atso Juote 16.9.2019

Prosessiajatteluun liittyy ajatus jatkuvasta organisoitumisesta. Sitä tapahtuu kaiken aikaa suhteessa toisiin ihmisiin sekä materiaalisiin artefakteihin että symboleihin. Näin ymmärretty organisoituminen johtaa idealistisimmillaan tulkintoihin, joissa organisaatio on olemassa ainoastaan ihmisten välisenä toimintana. Organisoituva yhteisö on jatkuvasti liikkeessä. Sitä ei olisi mielekästä kuvata esimerkiksi pysähtyneinä kaavioina. Kompleksisuus- ja kaaosteorioiden syvästi läpitunkema kollegani demonstroi tätä ajatusta toteamalla:  ”Jos organisaatio-niminen olio on olemassa, tuokaa se tähän huoneeseen, neuvotellaan sen kanssa.”

Maailmaa ja organisaatioita voi hahmottaa toisellakin tavalla. Esim. Giddens (1991) tuo esille yhteiskunnan ”sosiaalisen” luonteen. Hänen ja toki monen muunkin auktoriteetin mukaan yhteisöllä on ihmisten synnyttämiä, mutta heistä riippumattomia sosiaalisia rakenteita ja toimintatapoja. Tässä mielessä ”sosiaalinen” ja siten myös organisaatiot olisivat olemassa ihmisistä riippumatta ja ne määrittelisivät, jopa kahlitsisivat meitä. Focault kuvaa tutkimuksissaan rakenteellista ja usein rajoittavaa valtaa, joka kätkeytyy paitsi hierarkioihin, myös käytettyyn kieleen ja vallitseviin uskomuksiin. Giddens itse esitti, että reflektiivisellä ihmisellä on mahdollisuus omalla toiminnallaan muuttaa sosiaalista eli meitä ohjaavia kulttuurisia odotuksia. Näin ymmärretty organisaatio ei kuitenkaan muutu kuitenkaan kovin nopeasti.

Jos organisaatio on olemassa ”sosiaalisena”, se määrittelee ja antaa rajoja ihmisen toiminnalle. Jos ihminen on vapaa organisoitumaan, hän pystyisi muuttamaan yhdessä muiden ihmisten kanssa sosiaalista ja sen reunaehtoja. ”Onko ihminen vapaa organisoitumaan” -kysymys voi kuulostaa merkityksettömältä näpertelyltä. Kysymys asettuu kuitenkin uuteen valoon, jos tarkastelee sen kautta itseohjautuvuutta ja itseorganisoitumista. Näiden käsitteiden ilosanoma on ollut, että autonominen ihminen voi luoda itseorganisoitumisen kautta kaikkea hyvää tuottavan tehokkaan toimintaympäristön. Jos taas itseorganisoituminen on alisteinen vallitseville uskomuksille ja ”sosiaalisen” säännöille, muuttuu itseorganisoituminen sisäistyneeksi kuriksi. Itseorganisoitumisen kautta toteuttaisimme vallanpitäjien toiveita ja tarpeita niitä kyyseenalaistamatta ja ilman ulkoista kontrollia. Hyvästi esimiehet.

_

Organisoitumisen malleja ja suhdettamme niihin tarkastellaan 11.10.2019 Metanoia Instituutin konferenssissa: Organisoitumisen ajattelumallit.  Konferenssissa tutustut niihin mielen malleihin, joilla organisaatioita on yritetty aiemmin ymmärtää sekä malleihin, jotka vasta nyt alkavat tulla nähdyksi ja ymmärretyksi.

Todellisuuden prosessinen rakentuminen

Timo Totro 27.2.2019

Metanoia julkaisi syksyllä 2018 artikkelikirjan Organisaatio prosessina. Tammikuussa 2019 kirja sai jatkoa teoksella Jumala prosessissa? Mitä ihmettä, koulutusfirma kustantaa uskonnollisen kirjan? Miksi? Takakannen tekstin mukaan kyseessä on ”paitsi teologinen tutkielma, myös puheenvuoro tämän ajan keskusteluun maailman ja sen ilmiöiden hahmottamisesta. Kirja soveltuu teologien ohella niille, joiden uteliaisuus ulottuu ja kohdistuu syvemmällä, ajattelun taustalla olevien merkitysten ymmärtämiseen.” Keskeinen on kysymys: ”Mitä tapahtuu, jos alamme tarkastella pysyväluonteisesti samanlaatuisena pitämiämme ilmiöitä muuntumisen tilassa olevina prosesseina?” Omasta näkökulmastani kirja on periaatteessa laajennus konsulteille tarjottuun organisaatioteokseen sisältyneestä artikkelistani Filosofisia näkökulmia prosessiajatteluun.

Prosessin pisarat elämän virrassa

Käsitteillä prosessi ja prosessiajattelu on useita merkityksiä. Tässä tukeudun englantilaisen Alfred North Whiteheadin (1861-1947) muotoileman prosessiontologian hahmotukseen todellisuuden rakenteesta ja luonteesta. Hän oli matemaatikko, kvanttifyysikko ja tieteenfilosofi. Hän pyrki luomaan teorian, joka olisi sovellettavissa niin (luonnon)tieteellisiin, eettisiin, esteettisiin ja uskonnollisiin kokemuksiin ja kysymyksiin. Oltiin menossa kohti orgaanista maailmankäsitystä. Seuraajat ovat sitten kehittäneet perusteoriaa. Ajattelumalleja on sovellettu monille tutkimuksen ja tieteen aloille.

Prosessifilosofia rakentaa muun muassa kvanttifysiikalle, joka hiukkastasolla ylittää aineellisen ja henkisen rajat. Todellisuus koostuu henkisistä ja materiaalisista ’hiukkasista’, joita ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat oikeastaan äärimmäisen lyhytkestoisia tapahtumia, jotka saavuttavat täyttymyksensä ja katoavat – ja ovat rakennusaineksia tuleville tapahtumille. Näitä joksikin tulemisen pieniä tapahtumia ja kokemuksia kutsutaan muun muassa ”prosessin pisaroiksi” elämän virrassa. Ne ovat todellisuuden peruselementtejä, ainutkertaisia, kompleksisia, keskinäisessä riippuvuussuhteessa olevia hetkittäisiä kokemuksia, sysäyksiä, värinää; joilla on sekä fyysinen että mentaalinen puolensa.

Prosessuaalisesti ymmärretty maailma ei ole ennalta määrätty eikä staattinen, se on koko ajan muutoksen tilassa, tulossa joksikin, sattumanvaraisen ja säännönmukaisen vuorovaikutuksena. Maailma koostuu fysikaalisista, orgaanisista, sosiaalisista ja kognitiivisista prosesseista, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja dynaamisten systeemien eri tasojen kesken. Todellisuus on organismi, jossa eri tasoiset suhdeverkostot vaikuttavat toinen toisiinsa ja tuottavat dynamiikassaan – kohtaamisia sisällyttäen ja/tai torjuen – jatkuvasti uusia asiantiloja, kasvamista ja konkretisoitumista. Todellisuus kehkeytyy joka hetki uudelleen menneisyyden pohjalta. Mieleen tulee ihmistieteiden puhe relationaalisesta ja konstruktiivisesta käänteestä todellisuuden ymmärtämisessä.

Kokemus rakentaa todellisuutta

Keskeistä on suhteessalon ja prosessin lisäksi kokemus. Se ei ole vain aistihavaintoja ja tunteita tai refleksiivisyyttä, vaan kokemus rakentaa todellisuutta. Analogiana voisi viitata havaintoon, että puhe ei vain kuvaa todellisuutta vaan myös rakentaa sitä. Whiteheadin mukaan kokemus on joukko paljolti tiedostamattomia kehon ja ympäristön, jopa energia- ja hiukkaskvanttien tuntemuksia. Kivet, kasvit ja eläimet tuntevat, kokevat, kokemusten pohjalle rakentuva (ihmisen) tietoisuus on poikkeus maailmankaikkeuden kokemistapojen joukossa. Tämäntapaisesta kokemuksellisuuden laajentamisesta olemme viime aikoina saaneet kuulla mediastakin. Ehkä tästä voisi tehdä rohkean linkityksen Wilfred Bionin ryhmäteorioihin sekä hänen protomentaaliseen prosessiin alfa- ja beta-elementteineen.

Joksikin tulemisen prosessi

Whitehead kuvaa tapahtumien, kehkeytyvien ’olioiden’, entiteettien joksikin tulemista kolmenlaisena prosessina. Ensiksi on yksittäisen tapauksen sisäinen prosessi itsekseen tulemisessa; kosketukset historiaan ja edeltäneeseen (esim. geenit?), ”ikuisiin objekteihin”, metafyysisiin periaatteisiin. ”Moneus tulee yhdeksi ja lisääntyy yhdellä”, monet mahdollisuudet kasvavat yhdeksi toteutumaksi. Toiseksi makrokosmisessa prosessissa muototuvat esim. havaittavat syy- ja seuraussuhteet ja niissä toimijat. Kolmanneksi syntyvät oliot ja tapahtumat kokijat ja koetut asiat (sinänsä organismeja), muodostavat organismeja, verkostoja, yhteiskuntia. Nämä ovat pohjimmaltaan sarja tapahtumia.

Whiteheadilla ei ole oikeastaan erillistä antropologiaa, oppia ihmisestä. Hän kuvaa ihmistä tapahtuma- ja prosessi-ilmaisuin. Tiivistäen: ihminen on ”tapahtumien kompleksinen kokonaisuus” kontekstissa, jonka hän tunnistaa omaksi itsekseen. Keho on tässä keskeinen: ”biljoonien solujen koordinoitu funktio”, tapahtumaketjujen koordinoitu kokonaisuus ajassa ja paikassa. Elävän organismin sisällä on paljon erikoistunutta vuorovaikutusta pitämässä huolta sisäisistä funktioista. Kokonaisuudesta vastaa ”keskustapahtuma” (mieli?), jonka toiminnan pohjalta ihminen tunnistaa itsensä ainutkertaiseksi kokevaksi subjektiksi. Prosessi-orientoituneessa ajattelussa self tai ego, persoonallisuuden konstituoiva keskus on määritelty megaprosessiksi, strukturoiduksi prosessisysteemiksi, koossapysyväksi ja suhteellisen vakaaksi toiminnan keskukseksi. Persoona on kokemuskokonaisuus, jossa mikrokokemukset parhaimmillaan jäsentyvät integroituneesti makrokokemuksiin. Psyyke on yksilöllisen kokemuksen aktuaalinen, uuden kehkeytymisen virta.

Entä Jumala?

Prosessifilosofiaan pohjaavassa prosessiteologiassa jumalakuva saa erilaisia painotuksia. Kysellään pitäisikö luopua Jumalan olemusta kuvaavista käsitteistä ja siirtyä toimintaa kuvaaviin funktionaalisiin ilmaisuihin? Whiteheadin mukaan Jumala on osa todellisuuden kokonaisvaltaista systeemiä ja elää siinä vuorovaikutuksessa kaiken kanssa. Maailma on ’alusta’ hänen realisoitumiselleen. Ja toisinpäin: hän on alusta mahdollisuuksien aktuaalistumisille muiden entiteettien kanssa. Jumala itse on ikuinen entiteetti. Hän ei pakota, hän kutsuu ja houkuttelee. Hänen toimintansa pohjana on rakkauden, hyvyyden ja ilon lisääntyminen maailmassa. Mutta ihminen on vapaa, myös tuhoavaan toimintaan. Jumala toimii kannattelijana rakkauden ja hyvyyden toteutusten mutkikkuuksissa. Hän muuttuu maailman mukana, Hän kärsii ja iloitsee yhdessä ihmisten kanssa, samoissa prosesseissa. Tässä prosessiteologia haastaa perinteistä ajattelua.

Jumala prosessissa? -kirjan alaotsikkona on: Mielen mallit poikkitieteellisessä vuoropuhelussa – tapaustutkimus Matti Hyrckin ajattelusta. Prosessiorientaation tapaan vuoropuhelussa ovat osallisina ’klassinen’ ja prosessiteologia, psykoanalyysi, systeeminen, kompleksinen ajattelu ja prosessifilosofia. Psykoanalyytikko ja teologi Matti Hyrck tarjoaa alustan vuoropuhelulle. Lukijalla on mahdollisuus liittyä vuoropuheluun omien mielenmalliensa alustalta.


Syvennymme prosessilähtöiseen organisaatioajatteluun 10.5. Organisaatio prosessina -konferenssissa. Päivän vetävät Organisaatio prosessina -kirjan kirjoittajat. Lue lisää

Mielen mallit muutoksessa

Risto Puutio 9.11.2018

Huomaan keskustelevani asiakkaitteni kanssa enenevästi mielen malleista, perusoletuksista, joiden pohjalle organisaatioiden toimintaa ohjaavat rakenteet muodostuvat. Aihe on tullut ajankohtaiseksi, kun olemme alkaneet kysymään, mihin itsestään selvältä tuntuneet käytännöt oikein pohjautuvat. Vastaan ovat tulleet niin terveydenhuollon yksilökeskeinen ajattelumalli, hallintaan perustuva organisaatiomalli kuin globaalin talouden jatkuvan kasvun mielen malli, joka estää meitä näkemästä rajallisuuden realiteetteja. Olen taipuvainen ajattelemaan, että näkyvä toiminta muuttuu oikeastaan vasta, kun sen pohjalla oleva, vaikeammin tunnistettava mielen malli muuttuu.

Paradigmat alkavat paljastua vasta, kun jotain erilaista ilmaantuu vallitsevan rinnalle. Uudet organisoitumisen käytänteet ovat siksi auttaneet tekemään uusia kysymyksiä organisaatioiden olemuksesta. Näitä kysymyksiä pohdimme tutkija- ja konsulttijoukon kanssa alkusyksyllä tulleessa kirjassamme Organisaatio prosessina. Kollegani Jukka-Pekka Heikkilän kanssa hahmottelimme siinä neljä erilaista mielen mallin siirtymää, joita tarvitsemme voidaksemme auttaa asiakkaitamme. Nämä siirtymät mielen malleissa ovat: organisaatiosta organisoitumiseen, muutoksesta muuttumiseen, tuloksista tulossa olemiseen ja diagnoosista dialogiin. Kun siirtymä tapahtuu, aiemmin itsestään selvä ei enää näytä ainoalta mahdolliselta tavalta toimia.

Mielen mallin käsite näyttää olevan käyttökelpoinen yhtä lailla systeemien toiminnan tarkastelussa kuin oman elämän ymmärtämisessä. Omat mielen mallit tulevat vastaan kun alkaa kysyä, kuinka suhtaudun itsessäni ja ympärilläni muuttuvaan. Hämmästyttävästi mielen malleilla näyttää olevan kuitenkin pyrkimys piiloutua. Niitä ei huomaa, ellei erikseen pysähdy katsomaan. Tähän tarvitaan aikaa, huomiota ja kunnioitusta, kuten Jussi Onnismaa on asiaa kiteyttänyt.

Mielen mallit ovat ajankohtaisesti esillä myös tapahtumissamme juuri nyt. Olemme aloittamassa seminaareja työterveyshuollon murroksesta – hoitamisen ja palvelemisen mielen malleista. Myös tuleva Social Dreaming -seminaari ’Unen ja työn vuoropuhelua’, itsenäisyyspäivän jälkeen, vie meitä katsomaan työhön liittyviä mielen maisemia ja tätä maisemaa luovaa katsetta, mielen mallia. Mielen mallit ovat aiheena myös loppusyksystä tulevassa Timo Totron kirjassa Jumala prosessissa?, jossa hän avaa prosessiajattelun filosofisia perusteita ja ehdottaa mielen mallia, jossa alamme tarkastella pysyväluonteisesti samanlaatuisena pitämiämme ilmiöitä muuntumisen tilassa olevina prosesseina.

Ikigai – löydä oma intohimosi

Heini Merkkiniemi

Pidin heinäkuussa workshopin Japanin Tsukubassa, musiikkiterapia-alan konferenssissa. Teemana oli tänä vuonna Moving Forward with Music Therapy – Inspiring the Next Generation. Kerroin musiikillisten interventioiden hyödyistä ja tutkimuksesta organisaatioiden muutosprosesseissa. Kuulijoina oli kollegoita ja alan tutkijoita, joiden kanssa kävimme aiheesta hyvää keskustelua. Erityisesti puhuimme siitä, minkälaista tulevaisuutta olemme työelämässä rakentamassa ja millä keinoilla.

Matka oli monella tavalla ajatuksia herättävä. Toisella kielellä, toisessa kulttuurissa toimiminen oli jälleen kerran sekä virkistävää että haastavaa. Virkistävää oli mielestäni japanilaisten panostus estetiikkaan ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Nautin terveellisistä aterioista, hemmottelusta kylpylöissä sekä ystävällisistä eleistä ja sanoista, joita ihmisillä on tapana viljellä runsaasti. Miten ilahduttavaa! Opin myös tekemään oikeaoppisen ikebanan, kukka-asetelman, ja kirjoittamaan sanan wa, harmonia, japaniksi.

Toisaalta sain myös pinnistellä ymmärtääkseni paikallisten tapoja ja yksityiskohtaisia ohjeistuksia eri tilanteissa. Moneen asiaan tuntui pätevän juuri päinvastainen logiikka kuin mihin olemme Suomessa tottuneet. Tapana on esimerkiksi tupakoida sisällä, ei ulkona, avata hana painamalla sitä alaspäin ja ryystää ruokaa äänekkäästi, kun se on oikein herkullista. Metrossa luin aluksi huvittuneena kaikenlaisia ohjeita liittyen kovaääniseen puhumiseen, älypuhelimien käyttöön, istumiseen, seisomiseen, toisten ihmisten huomioimiseen jne. Nopeasti huomasin kuitenkin sääntöjen viisauden ja nautin järjestyksestä ja harmoniasta ruuhkassa, satojen ihmisten ympäröimänä.

Matkan aikana luin myös japanilaisia elämänviisauksia ja filosofiaa kuvaava kirjaa Ikigai, pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain. Kirjan mukaan jokaisen ihmisen pitäisi löytää ikigai, oma intohimon kohde, joka ohjaa elämää oikeaan suuntaan ja tekee siitä onnellista. Buddhalaisen filosofian mukaan hyvä elämä ja muutos lähtee toiminnasta ja teoista ja vain sillä on merkitystä minkälaisia ja laatuisia tekoja teemme. Pidän tästä ajatuksesta ja huomasin monesti matkan aikana ajattelevani, että voisimme ottaa oppia japanilaisilta ja panostaa itsekin enemmän tekojen laatuun. Taide ja taiteen estetiikka on erottamaton osa japanilaista tapakulttuuria ja tekee siitä erityisen viehättävää.

Ikigain taikaa etsitään myös organisaatiomuutosten äärellä. Tutkimusten mukaan (Schiuma, 2014) taiteen ja esteettisten elämysten avulla ikigain selvittäminen on mahdollista. Taiteen vaikuttavuus perustuu taiteen mahdollisuuksiin kehittää yrityksen aineetonta arvoa, kiteyttää sen olennainen tehtävä ja sitouttaa ihmisiä sen toteuttamiseen. Taiteen, ja musiikin kielellä vaikeasti sanoitettavat ja hahmotettavat kokonaisuudet voidaan myös esittää ymmärrettävästi niille, jotka eivät puhu samaa kieltä.

Ikigai-kirjasta inspiroituneena panostin matkallani kuntoiluun ja lepoon. Lepohetkinä sain paljon ideoita ja oivalluksia, mieleni tuntui kirkkaalta ja virkeältä. Pohdin toisessa kulttuurissa vierailemisen samankaltaisuutta suhteessa valmennustyöhön. Valmentaessani luon asiakkaille uuden toimintaympäristön, johon asiakkaat tulevat vierailemaan. Sen logiikka ja kieli on musiikillinen, ja monille vieras. Valmennusten tavoitteena on tukea oppimista ja uusien kehitysaskeleiden ottamista musiikillisia keinoja hyödyntämällä, viemällä ihmiset kirjaimellisesti uuteen ympäristöön, kuten vaikkapa studioon. Oppiminen musiikillisessa ympäristössä mukailee buddhalaista filosofiaa, joka perustuu sykliseen prosessiin länsimaisen lineaarisen ajattelun sijaan. Oppimista ohjaa uusi toiminta, kokemukset ja havainnot, joita seuraa oivallus, uudet ideat ja ajatukset.

Oivalsin myös, että asiakkaani kuvailevat valmennuskokemuksia usein samaan tapaan kuin minäkin kokemuksiani Japanissa: virkistäväksi ja haastavaksi, oivaltavaksi ja elämykselliseksi. Virkistävänä pidetään usein sitä, että samat ihmiset eivät aina puhu, tai ei puhuta aina samoja asioita tai että hiljaisemmatkin osallistuvat toimintaan. Olen iloinen, että ihmiset ovat löytäneet musiikista ratkaisuja, uutta logiikkaa ja iloa aiemmasta kokemuksesta tai taidoista riippumatta. Haastavaksi koetaan usein alun kulttuurishokki, luopuminen sanoista ja tutusta turvallisesta, heittäytyminen luovaan ajatteluun tai tarttuminen musiikillisiin instrumentteihin. Alun hämmentyneisyys kuitenkin liukenee aina ensimmäisten positiivisten elämysten myötä. Kun musiikin tekemiseen pääsee mukaan virkistyminen voi alkaa, havainnot ja ajatuksetkin alkavat muuttua.

Monet kertovat, että musiikillisessa ympäristössä muutostilanteisiin liittyvät jännitteet ja haasteet ikään kuin liukenevat tai saavat ratkaisun muuten yllättävällä tavalla. Musiikilliset kokemukset luovat positiivisuutta, toivoa ja uutta virtaa myös arkityön kehittämiseen. Etäisyyden ottaminen arjen toimintoihin on tärkeää ja kuten aina matkoillakin, uusi toiminta tuo esiin uusia puolia ihmisistä. Lopulta tärkeintä on matka, joka etenee yhdessä tekemällä. Matkan aikana saatamme löytää myös sen oman Ikigain, jos se on arjessa päässyt meiltä katoamaan.


Kirjoittaja Heini Merkkiniemi pitää syksyn Metanoia-konferenssissa työpajan Musiikillisten interventioiden ja työkalujen käyttö organisaatioiden muutostilanteissa

”Pari is place with magic…” – Organisaatiokulttuuri ja taide 4.-7.5.2017

Atso Juote

Sienan tuntumassa Toscanassa Parin kylä lepää kukkulan laella. Ympäröivät rinteet ovat metsien, oliivilehtojen ja viinitarhojen peittämiä.

Tapaamani hollantilainen totesi, että heti päätyään parkkipaikalta kylän kapeille kujille ajatelleensa: ”Tämä on se paikka.”

Pari Centterin juuret ovat Lontoon keväässä 1999. David Peat kutsui tuolloin koolle seminaarin pohtimaan taiteen ja tieteen suhdetta. Seminaarin siemenistä syntyi myöhemmin Pari Center, sittemmin Pari Networks edistämään tieteen, uskonnon ja taiteen vuoropuhelua. Sellaisena se on tuottanut mm. komleksisuusajatteluun tärkeän panoksensa.

Organisaatiokulttuuri on monia asioita ja ilmiöitä itseensä kätkevä käsite. Sille näyttää olevan luonteenominaista mahdollisuus nähdä se pinnallisena, mutta myös kätkeytyvänä.

Minulle organisaatiokulttuuri ja taide -seminaarin keskeinen anti liittyi pohdintaan toisin näkemisestä ja vaikuttumisesta.

Johtajien puheessa johdetaan yleensä muutosta. Muuttuminen jää johtamatta. Oppimisen kannalta keskeistä on vaikuttua toisista ja uudesta. Vaikuttumisen ja oppimisen mahdollistavat siirtymätilat. Irrottautuminen, erillään olo ja paluu vaikuttuneena muuttuneena uuteen asemaan. Muuttumisen johtaminen on  näin ajatellen liminaalitilojen ja vaikuttumisen edellytysten luomista.

Organisaatioajattelussa  meitä näytti kiehtovan organisaation kuvaaminen elävänä ja jatkuvasti liikkeellä olevana. Rakenteelliset, paikalleen pysähtyneet ja yhteen ulottuvuuteen keskittyneet organisaation määritelmät eivät meille oikein vastanneet käsitystämme siitä, mitä organisaatiot todella ovat.

Organisaatio on jatkuvaa neuvottelua muuttuvissa olosuhteissa. Neuvottelut koskevat esimerkiksi tekemisiämme, tavoitteitamme, yhteisön rajoja, kulttuurisia tapojamme, liittymistä ja eroamista, yhteisön olemassaoloa, vuorovaikutusta, turvallisuutta, innostusta ja palkkioita. Neuvottelu ei poista toiminnan kohteen – tarkoituksen – suurta osuutta siinä, mitä neuvottelussa tapahtuu. Pelkistetyimmillään organisaatiosysteemi on energian virtausta. Mitä enemmän, sen parempi?

Kanadalainen Pari Networkin vieras kuvasi omaa taiteilijuuttaan toteamalla: Taide ei ole pelkästään todellisuuden reflektointia. Teos nousee ja kehkeytyy taiteilijassa. Ja taiteilijasta. Lopputuloksessa on jotain taiteilijalle olennaista.  Jäin miettimään ajatusta konsultin kannalta. Olenko peili vai luommeko yhdessä uutta todellisuutta?

Taiteella on kyky nähdä asiat toisin ja taiteen avulla organisaatiosta tulee esiin jotain uutta. Useimmat organisaatiot hyötyisivät itsensä näkemisestä uudella tavalla.

Pari Networks yllätti minut tarjoamalla uuden tavan organisoitua seminaarissa. Verkoston voimanaiset Eleonor ja Genny kutsuivat meidät liittymään kyläläisten arkeen ja muiden vieraiden kokemuksiin. Emme olleet pelkästään majoittumassa kylään, ostamassa palveluita ja sulkeutumista omaan työhömme. Meidän toivottiin olevan elävä osa kylän elämää ja vaikuttuvamme siitä sekä tarjoavamme vaikuttumisen mahdollisuuksia muille. Söimme illallista yhdessä kyläläisten ja muiden vieraiden kanssa. Kävimme aamiaiselle paikallisella maatilalla. Järjestimme extempore taidenäyttelyn. Edellä olevassa tekstissä on muutama esimerkki satunnaisten kohtaamisten annista.

Kiitoksia Pari Networksille, Eleonoralle ja Gennylle, kyläläisille ja vieraille sekä meille, jotka osallistuimme seminaariin. Poikkeuksellisen intensiivinen ja ajatuksia virittävä kokemus.

Terveisiä Parista

Atso Juote

Kuvat Maria Puutio ja Atso Juote 2017.

Ps. Seuraavan kerran pohdimme organisaation olemusta kesäkuussa Tavistock-seminaarissa Järvenpäässä.

Mahdollisuuksien äärellä

Vieraskynä: Liisa Virolainen, kehityspäällikkö, Valtiokonttori 28.5.2015

Siinä missä lähiesimiestyö, työyhteisöjen toiminta ja vuorovaikutus sekä ilmapiiri ottavat pieniä, mutta tasaisia kehitysaskeleita, johtajuuden isot kysymykset hiertävät. Syksyllä toteutetussa Kaikki hyvin työssä 2014? -tutkimuksessa yksi valtiolla työtätekevien suurimpia murheenkryynejä – koko suomalaista työelämää vaivaavan kiireentunnun, keskeytysten ja jatkuvien muutosten lisäksi – ovat rakenteet: esimerkiksi 20 % vastanneista kokee niiden tukevan työntekoa, ja peräti 42 % ilmoittaa, että organisaation rakenteet ja toimintatavat ovat suorastaan haitaksi hyvälle työlle.

Luku on hämmästyttävä ja vaihtelee hallinnonalasta toiseen. Minua pohdituttaa kovin, mitä sen takana on. Se, mitä ihmiset ymmärtävät rakenteiksi, vaihdellee: organisaation sisäiset ja ulkoiset rajat toimialoineen ja yksiköineen, johtamisjärjestelmä, prosessit, tiedon virtaukset, työvälineet ja -tilat, henkilöstöhallinnolliset toimintatavat jne. Suinkaan vähimpänä ei olle kulttuuri: se miten olemme suhteissa toinen toisiimme, asioihin, tilanteisiin ja merkityksiin. Kuinka muodostamme uutta tietoa ja uusia merkityksiä, kuinka suhteudumme toimintaympäristöömme ja sen muutoksiin, miten tämä vaikuttaa perustehtäviin ja tekemisen tapoihin.

On helppo osoittaa syyttävällä sormella johtoa ja julistaa se vajaakykyiseksi. Myönnän, on käynyt mielessä. Mitä enemmän asiaa mähkin, vahvistuu uskoni, että kyse on paljon isommista asioista kuin yksittäisten johtajien osaamisista ja osallistavuudesta.

Elämme tässä valtakunnassa ja maailmassa niin isojen siirtyminen ja paradigmojen murroksessa, jossa henkäykset milloin Arabian aavikoilla, oliivilehtojen katveissa, raaka-ainemarkkinoilla tai vaikka pankkisalien kaaoksessa saavat myssyt pyörimään meikäläistenkin päissä. Ei auta, vaikka Suomen valtiohallinto on yksi maailman läpinäkyvimpiä, toimivimpia ja tehokkaimpia, jos meillä ei yksinkertaisesti ole siihenkään varaa. Eikä auta, vaikka syntyvyys tästä kirmaisisi kipakkaankin kasvuun, kovin harteikkaan ikäpyramidin oikominen vie vuosikymmeniä. Meidän on muututtava, ja me muutumme koko ajan. Silti rakenteet saati asenteet eivät pysy perässä.

Tässä alati kytkeytyneemmässä maailmassa tulevaisuus on usvaista eikä asioita voi pilkkoa osiin ja keriä kohti ensimmäistä silmukkaa. Systeemin normaalitila on jatkuva liike, ei pysyvyys. Mitä monimuotoisempi systeemi on, sitä enemmän virtauksia, pyörteitä, hioutumisia ja hiottavaa.

Näin on elämässä, mutta näin ei ole arjen organisaatioajattelussa. Ehkä historiallisena jäänteenä olemme tässä maassa usein yksiäänisiä, ja kerromme yhden tulkinnan ja totuuden tarinaa seisoi sen takana koko johtoryhmä ja valtaosa organisaatiosta tai alansa asiantuntijoista. Mitä me silloin kuulemme ja kenen kysymyksiin vastaamme ja tarinoita kerromme? Mitä ongelmia me sillä tiedolla ratkomme, millaisia ovia tulevaisuuteen avaamme? Mitä on oikeanlainen asiantuntijuus uuden tiedon muodostamisen tarpeen äärellä? Mitä emme näe ja kuule, saati kerro? Kuinka monta keisaria prinsseineen patsastelee aataminasuissaan pitkin Senaatintoria ilman, että kukaan sen kummemmin reagoi?

Puhumme kokeilukulttuurista, jonka ongelmana on, että se on jatkuvasti poissa tasapainosta. Jokainen teko on valinta ja sekä ryhtymistä että luopumista. Kun uutta syntyy, jotain olevaa menee myös rikki. Joskus se kutkuttaa, joskus tekee kipeääkin.

Kaipuu hallinnan tunteeseen lienee perustarpeitamme. Hyvä niin, mutta voisiko se hallinta tulla muusta kuin pakonomaisesta kiinnipitämisestä? Luottamuksesta siihen, että elämä kantaa ja että jokaisessa hetkessä on jotain, johon tarttua ja taivaltaa eteenpäin?

Mitä jos me hyväksyisimme ei-hallittavan maailman ja tutkisimme uteliaina niitä mahdollisuuksia, joita nykyhetkessä ja kauempana tulevaisuudessa piilee? Kiinnittäisimme huomioita siihen, mitä ympärillämme tapahtuu ja ennen kaikkea siihen, miten olemme suhteessa toisiimme, mitä yhdessä synnytämme? Mistä ja miten puhumme? Mistä vaikenemme? Mistä innostumme? Olkoon menneitä ne ajat, jolloin työstä innostuminen oli vähintäänkin vähämielistä ja eri henkilöstöryhmät soutivat sitkeästi eri suuntiin olematta vaikuttumatta toistensa intentioista!

Entä jos aikamme isojen yhteiskunnallisten kysymysten äärellä voisi sanoa arvostavalla, tilanteelle ja esillä oleville kysymyksille avoimena ja uteliaana, ettei tiedä, miten edetä ja että siksi haluaisi kutsua ja kuulla moninaisia näkemyksiä kysymysten tiimoilta, ja kehittää uusia kysymyksiä? Olla valppaana ja uteliaana ”pihalla” – edes hetki.

Entä jos ne toimimattomat rakenteet ovat paitsi kasvu- ja kutistumiskipua myös lahja, joka johdattaa meidät uuden ja vielä syntymättömän äärelle?


Liisa Virolainen ja Kevan Susanna Gardemeister puhuvat Metanoia-konferenssissa ”Muutostyön jälkiä” 28.8. aiheesta ”Kehittävä arviointi – arvioiva kehittäminen”.

Liisa on pitkänlinjan organisaatiokehittäjä, joka aloitti uransa taannoisista kehitysyhteistyöhankkeista, viritti voimakkaasti kansainvälistyvän organisaation hrd- ja tietojohtamisen kytköksiä ja on puhunut viimeiset kymmenen vuotta ihmislähtöisen työelämän puolesta Valtiokonttorin Kaiku-työelämäpalveluissa

Teksti on aiemmin julkaistu Valtiokonttorin uutiskirjeessä keväällä 2015.

Keskustelut keskiöön

Risto Puutio 18.5.2015

bag-and-hands_unsplash_rajattu

Organisaation arjessa syntyy jatkuvasti kokemuksellisia häiriöitä, tilanteita, joissa eteenpäin päästään vain käymällä asiaa tarkentavaa keskustelua.  Tarkentavat keskustelut palauttavat mieleen asian alkuperän ja tarkoituksen, ne luovat hahmoa yhteiselle ymmärrykselle asiasta. Keskustelut näyttävät usein myös sen, kuinka monin eri tavoin alkuperäinen asia olikaan ymmärretty. Tarkentavat keskustelut – jatkuva yhteinen merkitystyö – on konfliktien ennalta ehkäisemistä ja niitä korjaavan työn ydin.

Pysähtyminen keskusteluun ei arjessa ole kuitenkaan helppoa, sillä organisaatioissa olevat jännitteet, aikapaineet ja muut vaateet synnyttävät mielikuvan kiireestä, jossa yhteistä aikaa puhumiseen on yksinkertaisesti vaikea löytää. Kuunteleva tila on herkkä häiriöille. Joskus toimijoiden eriävät intressit luovat jännitteen, jossa toisen kuunteluun ja vuoropuheluun ei halutakaan antautua. Tarkentava keskustelu on yksilötasolla riskin ottamista ja uskomista kuuntelun korjaavaan voimaan.

Organisaatioiden kehittämisessä tämä merkitsee sitä, että meidän on jatkuvasti altistettava itseämme lähtökohtia, tarkoituksia ja merkityksiä tarkentaville keskusteluille. Meidän on voitava kysyä ja kuunnella – ymmärtää yhdessä sitä, mitä kehittämisellä pyrimme saamaan aikaan. Tätä voi kutsua jatkuvaksi arvioimiseksi. Sen keskipisteessä ovat keskustelut.


Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8.2015 etsitään näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Tutustu ohjelmaan täällä.

Metaforakortit käytössä

Metaforat konsultaatiotyössä

Risto Puutio 31.1.2014

Metaforakortit käytössä

Arkinen kielemme on täynnä metaforia, arjen puhe pulppuaa niitä, metaforisesti ilmaistuna. Metafora on vanha käsite, joka on sanana peräisin antiikin Kreikasta. Se merkitsee kielikuvaa, jossa sanojen merkitys siirretään toisiin uusiin sanoihin tai käsitteisiin. Vanha ilmaisu ”käy kuin tanssi”, ”on kuin tervan juontia” kuvaavat tätä siirtoa alkuperäisistä sanoista uuteen merkitykseen, joka ei ole enää konkreettinen vaan mielenkuva. Konsultaatiotyössä tehdään uutta sanotusta asioille, kokemuksille ja toiminnan mahdollisuuksille. Meta-puhe on konsultoinnin kieltä. Se rakentaa uutta näkemisen, kokemisen ja toiminnan horisonttia.

Metaforat ovat erityisesti tarpeen, kun halutaan kuvata asioita, joille ei ole olemassa nimiä tai käsitteitä tai joita ei voida havaita aistein. Metaforien avulla tällaisille asioille voidaan antaa nimi tai kuvaus, asia voidaan ”pukea sanoiksi”. Juuri tästä syystä metaforat ovat myös välineitä työyhteisöjen tuntojen ja ajatusten kuvaamiseen ja uudelleen sanoittamiseen. Vertauksia tuottamalla voidaan synnyttää uusia keskustelunavauksia ja uudenlaisia näkökulmia. Metaforat ovat myös luova ja hauska tapa ”ajatella uusiksi”. Usein metaforat sisältävät absurdin paradoksin, joka ilmentää jonkin tapahtuman olemusta. Vastikään keskustelin mediayhtiön johdon kanssa mediamurroksesta. Levysoitin nousi keskusteluun metaforaksi sille, miten on totuttu toimimaan ja näkemään toiminta. Tätä kielikuvaa tutkimalla aloimme tuottaa uusia kuvauksia mediayhtiön johtamisen kysymyksiin. Aloimme keskustella uudella tavalla.

On myös hyvä huomata, että koska vertauksilla voidaan ottaa työyhteisöissä välimatkaa konkreettiseen arkeen, voivat ne myös etäännyttää ihmisiä tärkeiden kysymyksien kohtaamisesta. Vertauskuvien käyttö voi luoda tunteen hankalien asioiden välttelystä tai vakavien asioiden leikiksi lyömisestä. Tällöin on tärkeä muistaa, että keskustelujen on myös kuljettava kohti suoruutta ja avoimuutta. Tässä olemmekin konsultaatiotyön yhden tasapainoilutehtävän ytimessä: konkretian ja abstraktin yhteen kutomisessa. Metaforat tulee ymmärtää siinä mitä ne ovat eli vertauskuvina, ei yksiselitteisinä totuuksina asioiden tilasta.
Metaforista on siis moneksi työvälineenä, ja toisaalta ne vaativat käyttäjiltään uteliaisuutta ja herkkyyttä niiden tuottamille todellisuuskuville. Tämän kuvittelun avuksi Metanoia Instituutti on tuottanut uuden työvälineen, Kuvittelun kapsäkin. Se on apuväline yhteisölliseen kuvitteluun metaforien avulla. Pakkaus koostuu 400 sanakortista, joilla voi luoda lähes loputtoman määrän metaforia organisaatioajattelun tekemiseksi yhdessä. Mukana tulee myös ohjekirjanen, jossa on neuvoja ja vinkkejä metaforakorttien käytöstä. Kurkkaa verkkokaupasta näiltä sivuilta!

Organisaatioajattelu ja työnohjaus

Harri Hyyppä 28.4.2013

Tämän lyhyen kirjoituksen otsikko on vaatinut uskomattoman määrän pitkää miettimistä. Merkillisesti näennäisesti yksinkertainen osaa ajoittain olla tosi vaikeaa. Mutta niin on asiakin. Vaikeuden on tuottanut kysymys siitä, mikä on primääriä ja lähtökohtaista, mikä taas seurausta ja sovellutusta. Tästä jännitteestä on vähitellen purkautunut ulos henkilökohtainen ja kenties rajukin mielipide.

Organisaatioajattelun voi sanoa rakentuneen kahden filosofisen ja sivistyksellisen valtavirran yhteensulautumisesta. Toinen on ollut psykodynaaminen ajattelutraditio, toinen systeemisistä taustoista kasvanut virtausjoukko.  Näiden tuloksena ja yhteenkasvamisena on rakentunut nykyinen uusi dynaaminen systeemisyys, jonka yhtenä sovellutusalueena työnohjaus on nopeasti kasvanut ja tullut tunnetuksi muoti-ilmiön tapaan.

Työnohjaus on menetelmä ja sovellutusalue. Työnohjauksella ei ole yhtä vakiintunutta teoriaa ja ajoittain ei teoriaa ollenkaan. Filosofisen ja teoreetisen pohjan etsinnässä se on ajautunut myös kovin erilaisille, keskenään ristiriidassa oleville alueille. Vaikka organisaatioajattelu päävirtana on ollut tässä keskeisin, työnohjauksen kentällä on innokkaasti etsitty vaihtoehtoja. Kaikki on käynyt. Samalla työnohjauksen yhtenäinen  luonne on hajonnut ja ohentunut pyrkimyksessä kulkea samaan aikaan moneen suuntaan.

Työnohjaajat puhuvat työnohjaajien kieltä. Puheessa toistuvat ”työnohjauksen” lisäksi usein sanat, ”perustehtävä”, ”rooli” ja ”tunteet”. Kieli voi huomaamattamme myös sitoa. Kieli sitoo ihmisiä yhteen, mutta kieli voi parhaimmillaan auttaa myös kohti uutta. Organisaatioajattelun kieli  puhuu myös työnohjauksesta, mutta harvemmin, usein tuo sana jää kokonaan mainitsematta, kun lähtökohtana on ajattelutraditio menetelmän sijaan, tiedollinen rehellisyys ja pyrkimys yhden fokuksen asemesta nähdä ja kuvata asetelmaa uudella ja luovalla tavalla. Organisaatioajattelu ja työnohjaus eivät ole rinnakkaisia, vaan sisäkkäisiä, toisen edustaessa lähtökohtaa ja toisen pyrkimystä.

Työnohjausta on viime vuosina pyritty ohjaamaan laatimalla sille yhteisiä  kriteereitä ja eettisiä periaatteita. Organisaatioajattelun näkökulma on tässä työssä jäänyt vähemmälle pyrittäessä ahneesti kohti ammatillisuutta. Sinänsä hyvä pyrkimys näyttää vieneen tavoitteen ohi. Outo paradoksi toteutuu: Kuin olisi taas kerran saatu aikaan uusi ammattikunta, jonka jäsenistön valtaosa ei täytä yhteisesti hyväksyttyjä kriteerejä! Kriteerien saavuttaminen on tullut niiden sisältöä tärkeämmäksi ja käynyt niiden yli. Tämä on toistunut useammassakin ammatillisessa yhteisössä. Kriteerit ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa ja muuttuneet vasta kehittymässä olevan ammatillisen identiteetin kannattajiksi ja kuin suojavarustukseksi kaupallista kilpailua vastaan. Systemaattista syventävää jatkokoulutusta mieluummin suunnitellaan kuin toteutetaan. Tarjolla ollutta ammatillista tukevaa pohjaa ei ole aina osattu hyvällä katsoa. Yksittäiset eettiset periaatteet antavat vähän apua tilanteissa, joissa ne joutuvat keskenään ristiriitaan. Eettiset periaatteet kaventuvat tyhjiksi mainoslauseiksi.

Selvää on, että organisaatioajattelulla on työnohjaukselle enemmän annettavaa kuin työnohjauksella on organisaatioajattelulle. Selvää on tietenkin myös, että työnohjaus muodostaa keskeisen apuvälineen ja keinon kerätä sellaista kokemusta, joka pystyy myös organisaatioajattelua uudistamaan. Työyhteisöjen dynamiikka on entisestään korostunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Organisaatioajattelun tarjoama yhteisödynamiikka ja uusi organisaaatioajattelu näkökulmina ovat korvaamaton tietoperusta kaikille työnohjaustyötä harjoittaville, niin vanhoille kuin uusillekin alan toimijoille.

Pieni henkilökohtainen detalji tähän lopuksi. Henkilökohtaisesti en ole koskaan voinut käyttää itsestäni ammattinimikettä ”työnohjaaja”, vaikka työnohjaustyö on kohdallani ollut yksi keskeinen ammatillisen työn sisältö jo useamman vuosikymmenen ajan. Paradoksi tietenkin on, että olen saanut toimia työnohjaajien kouluttajana nuo samaiset vuosikymmenet. Työnohjaajien yhdistyksen jäsen olen ollut muutaman vuoden yhteistoiminnallisista syistä. Sittemmin olen eettisistä ja filosofisista syistä joutunut eroamaan. Työnohjaajien yhteisöihin kuulun edelleen. Oma arvostukseni tuota työmuotoa kohtaan on säilynyt, mieluummin kasvanut kuin pysynyt. Omille ohjaajilleni olen vakaassa ja pysyvässä kiitollisuudenvelassa.

Tulokulmat ammatilliselle polulle voivat olla niin kovin erilaisia. Pitkä ja lyhyt sekoittuvat helposti. Työnohjaus on edelleen enemmän liike kuin teoriaan pohjaava ammatti. Työnohjaaja voi kahden vuoden koulutuksella kuvitella tietävänsä ja osaavansa ammattinsa. Coachille riittää lyhyempikin. Mindfulness aukeaa päivän tai parin koulutuksella. Pitemmän koulutuksen kautta kulkeneet psykoanalyytikko ja organisaatiokonsultti yrittävät muistaa tilanteen tutkimattoman puolen  ja kokonaisuuden olemassaolon. Kokonaisuus jää niin helposti kaiken ulkopuolelle. Organisaatioajattelulle rakentava organisaatioanalyytikko pyrkii tarjoamaan uuden näkökulman, toisen perspektiivin, entisen terminilogian ja jo jäykistyneen otteen sijaan. Tämä uusi näkökulma ei koske vain työnohjausta, vaan kaikkea sitä uudistumista ja oppimista tavoittelevaa kokemusperäistä työtä organisaatioissa, jolle nykykieli hämmästyttävällä kekseliäisyydellä tuottaa jatkuvasti uusia ilmauksia. Ajattelen, että tie työnohjauksen ytimeen kulkee organisaatioajattelun kautta.