Todellisuuden prosessinen rakentuminen
Timo Totro 27.2.2019
Metanoia julkaisi syksyllä 2018 artikkelikirjan Organisaatio prosessina. Tammikuussa 2019 kirja sai jatkoa teoksella Jumala prosessissa? Mitä ihmettä, koulutusfirma kustantaa uskonnollisen kirjan? Miksi? Takakannen tekstin mukaan kyseessä on ”paitsi teologinen tutkielma, myös puheenvuoro tämän ajan keskusteluun maailman ja sen ilmiöiden hahmottamisesta. Kirja soveltuu teologien ohella niille, joiden uteliaisuus ulottuu ja kohdistuu syvemmällä, ajattelun taustalla olevien merkitysten ymmärtämiseen.” Keskeinen on kysymys: ”Mitä tapahtuu, jos alamme tarkastella pysyväluonteisesti samanlaatuisena pitämiämme ilmiöitä muuntumisen tilassa olevina prosesseina?” Omasta näkökulmastani kirja on periaatteessa laajennus konsulteille tarjottuun organisaatioteokseen sisältyneestä artikkelistani Filosofisia näkökulmia prosessiajatteluun.
Prosessin pisarat elämän virrassa
Käsitteillä prosessi ja prosessiajattelu on useita merkityksiä. Tässä tukeudun englantilaisen Alfred North Whiteheadin (1861-1947) muotoileman prosessiontologian hahmotukseen todellisuuden rakenteesta ja luonteesta. Hän oli matemaatikko, kvanttifyysikko ja tieteenfilosofi. Hän pyrki luomaan teorian, joka olisi sovellettavissa niin (luonnon)tieteellisiin, eettisiin, esteettisiin ja uskonnollisiin kokemuksiin ja kysymyksiin. Oltiin menossa kohti orgaanista maailmankäsitystä. Seuraajat ovat sitten kehittäneet perusteoriaa. Ajattelumalleja on sovellettu monille tutkimuksen ja tieteen aloille.
Prosessifilosofia rakentaa muun muassa kvanttifysiikalle, joka hiukkastasolla ylittää aineellisen ja henkisen rajat. Todellisuus koostuu henkisistä ja materiaalisista ’hiukkasista’, joita ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat oikeastaan äärimmäisen lyhytkestoisia tapahtumia, jotka saavuttavat täyttymyksensä ja katoavat – ja ovat rakennusaineksia tuleville tapahtumille. Näitä joksikin tulemisen pieniä tapahtumia ja kokemuksia kutsutaan muun muassa ”prosessin pisaroiksi” elämän virrassa. Ne ovat todellisuuden peruselementtejä, ainutkertaisia, kompleksisia, keskinäisessä riippuvuussuhteessa olevia hetkittäisiä kokemuksia, sysäyksiä, värinää; joilla on sekä fyysinen että mentaalinen puolensa.
Prosessuaalisesti ymmärretty maailma ei ole ennalta määrätty eikä staattinen, se on koko ajan muutoksen tilassa, tulossa joksikin, sattumanvaraisen ja säännönmukaisen vuorovaikutuksena. Maailma koostuu fysikaalisista, orgaanisista, sosiaalisista ja kognitiivisista prosesseista, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja dynaamisten systeemien eri tasojen kesken. Todellisuus on organismi, jossa eri tasoiset suhdeverkostot vaikuttavat toinen toisiinsa ja tuottavat dynamiikassaan – kohtaamisia sisällyttäen ja/tai torjuen – jatkuvasti uusia asiantiloja, kasvamista ja konkretisoitumista. Todellisuus kehkeytyy joka hetki uudelleen menneisyyden pohjalta. Mieleen tulee ihmistieteiden puhe relationaalisesta ja konstruktiivisesta käänteestä todellisuuden ymmärtämisessä.
Kokemus rakentaa todellisuutta
Keskeistä on suhteessalon ja prosessin lisäksi kokemus. Se ei ole vain aistihavaintoja ja tunteita tai refleksiivisyyttä, vaan kokemus rakentaa todellisuutta. Analogiana voisi viitata havaintoon, että puhe ei vain kuvaa todellisuutta vaan myös rakentaa sitä. Whiteheadin mukaan kokemus on joukko paljolti tiedostamattomia kehon ja ympäristön, jopa energia- ja hiukkaskvanttien tuntemuksia. Kivet, kasvit ja eläimet tuntevat, kokevat, kokemusten pohjalle rakentuva (ihmisen) tietoisuus on poikkeus maailmankaikkeuden kokemistapojen joukossa. Tämäntapaisesta kokemuksellisuuden laajentamisesta olemme viime aikoina saaneet kuulla mediastakin. Ehkä tästä voisi tehdä rohkean linkityksen Wilfred Bionin ryhmäteorioihin sekä hänen protomentaaliseen prosessiin alfa- ja beta-elementteineen.
Joksikin tulemisen prosessi
Whitehead kuvaa tapahtumien, kehkeytyvien ’olioiden’, entiteettien joksikin tulemista kolmenlaisena prosessina. Ensiksi on yksittäisen tapauksen sisäinen prosessi itsekseen tulemisessa; kosketukset historiaan ja edeltäneeseen (esim. geenit?), ”ikuisiin objekteihin”, metafyysisiin periaatteisiin. ”Moneus tulee yhdeksi ja lisääntyy yhdellä”, monet mahdollisuudet kasvavat yhdeksi toteutumaksi. Toiseksi makrokosmisessa prosessissa muototuvat esim. havaittavat syy- ja seuraussuhteet ja niissä toimijat. Kolmanneksi syntyvät oliot ja tapahtumat kokijat ja koetut asiat (sinänsä organismeja), muodostavat organismeja, verkostoja, yhteiskuntia. Nämä ovat pohjimmaltaan sarja tapahtumia.
Whiteheadilla ei ole oikeastaan erillistä antropologiaa, oppia ihmisestä. Hän kuvaa ihmistä tapahtuma- ja prosessi-ilmaisuin. Tiivistäen: ihminen on ”tapahtumien kompleksinen kokonaisuus” kontekstissa, jonka hän tunnistaa omaksi itsekseen. Keho on tässä keskeinen: ”biljoonien solujen koordinoitu funktio”, tapahtumaketjujen koordinoitu kokonaisuus ajassa ja paikassa. Elävän organismin sisällä on paljon erikoistunutta vuorovaikutusta pitämässä huolta sisäisistä funktioista. Kokonaisuudesta vastaa ”keskustapahtuma” (mieli?), jonka toiminnan pohjalta ihminen tunnistaa itsensä ainutkertaiseksi kokevaksi subjektiksi. Prosessi-orientoituneessa ajattelussa self tai ego, persoonallisuuden konstituoiva keskus on määritelty megaprosessiksi, strukturoiduksi prosessisysteemiksi, koossapysyväksi ja suhteellisen vakaaksi toiminnan keskukseksi. Persoona on kokemuskokonaisuus, jossa mikrokokemukset parhaimmillaan jäsentyvät integroituneesti makrokokemuksiin. Psyyke on yksilöllisen kokemuksen aktuaalinen, uuden kehkeytymisen virta.
Entä Jumala?
Prosessifilosofiaan pohjaavassa prosessiteologiassa jumalakuva saa erilaisia painotuksia. Kysellään pitäisikö luopua Jumalan olemusta kuvaavista käsitteistä ja siirtyä toimintaa kuvaaviin funktionaalisiin ilmaisuihin? Whiteheadin mukaan Jumala on osa todellisuuden kokonaisvaltaista systeemiä ja elää siinä vuorovaikutuksessa kaiken kanssa. Maailma on ’alusta’ hänen realisoitumiselleen. Ja toisinpäin: hän on alusta mahdollisuuksien aktuaalistumisille muiden entiteettien kanssa. Jumala itse on ikuinen entiteetti. Hän ei pakota, hän kutsuu ja houkuttelee. Hänen toimintansa pohjana on rakkauden, hyvyyden ja ilon lisääntyminen maailmassa. Mutta ihminen on vapaa, myös tuhoavaan toimintaan. Jumala toimii kannattelijana rakkauden ja hyvyyden toteutusten mutkikkuuksissa. Hän muuttuu maailman mukana, Hän kärsii ja iloitsee yhdessä ihmisten kanssa, samoissa prosesseissa. Tässä prosessiteologia haastaa perinteistä ajattelua.
Jumala prosessissa? -kirjan alaotsikkona on: Mielen mallit poikkitieteellisessä vuoropuhelussa – tapaustutkimus Matti Hyrckin ajattelusta. Prosessiorientaation tapaan vuoropuhelussa ovat osallisina ’klassinen’ ja prosessiteologia, psykoanalyysi, systeeminen, kompleksinen ajattelu ja prosessifilosofia. Psykoanalyytikko ja teologi Matti Hyrck tarjoaa alustan vuoropuhelulle. Lukijalla on mahdollisuus liittyä vuoropuheluun omien mielenmalliensa alustalta.
Syvennymme prosessilähtöiseen organisaatioajatteluun 10.5. Organisaatio prosessina -konferenssissa. Päivän vetävät Organisaatio prosessina -kirjan kirjoittajat. Lue lisää
