Ryhmädynamiikka pandemian keskellä
Atso Juote 9.5.2020
Koronan saapuessa maailman ja Suomen valtasi hätätila. Poikkeusoloilla on taipumus kaivaa meistä esiin alkukantaisia tapoja puolustautua.
Ryhmädynamiikka on yhden määritelmän mukaan ryhmissä ja laajemminkin yhteisöissä ilmenevien puolustusmekanismien tutkimusta. Nopeissa tilanteissa reagoimme salamannopeasti, ja reagointiin liittyy yleensä tarve suojautua ja varmistella. Yksilötason reaktiot eivät välttämättä eroa ryhmätason reaktioista. Ryhmissä ja yhteisöissä vaikutukset kuitenkin kertautuvat ja voivat olla mittakaavaltaan huikeita. Puolustusmekanismi pitää tässäkin yhteydessä ymmärtää laajasti lajille ja kulttuurille tyypillisinä sisäistyneinä toiminnan muotoina, jotka mahdollistavat nopean sovittautumisen muuttuviin tilanteisiin. Puolustautumisesta ei äkkiä tule mieleen liittyminen, pyrkimys olla arvostettu ryhmän jäsen, rooleissa kasvaminen, kilpailu ja kateus. Ryhmäilmiöitä ne kuitenkin ovat.
Korona-ajan ensimmäisten viikkojen aikana törmäsin joka paikassa asioiden polarisoitumiseen ja kysymysten näyttäytymiseen joko-tai -asetelmina. Toiminta loppuu heti. Kaikkien on mentävä etätöihin. Asiakkaita ei saa tavata. Vähitellen nopeasti tehdyt ehdottamat päätökset ovat törmänneet omaan mahdottomuuteensa ja sekä-että -ajattelu on taas saanut sijaa. Ravintolat ovat kiinni, mutta ne myyvät ruokaa ulos. Perhetyön asiakkaita ei tavata heidän kodeissaan, mutta etäyhteyksiä käytetään ja hiekkalaatikkotapaamisia järjestetään. Työnohjaukset ja neuvottelut ovat siirtyneet videoneuvotteluihin.
Kuten alkukantaiseen suojautumiseen kuuluu, pandemia on saanut monet käpertymään ja vetäytymään kuoreensa. Käpertymisen seurauksena organisaatioiden ja ryhmien reunoilla olevat ovat pudonneet yhteisön tuen ulottumattomiin. Ryhmien, yhteisöjen ja valtioidenkin rajat ovat menneet kiinni.
Minulla on ollut mahdollisuus verrata havaintojani kansainvälisen ryhmädynamiikkaverkoston kollegoiden havaintoihin. Raadollisella tavalla ne ovat yhteneviä. Ainoastaan reaktioiden voima vaihtelee.
Kansainvälisessä tarkastelussa yksi koronaviruksen seurauksia on heimoutuminen. Vertailemme omaa ryhmää muihin ja pelkäämme vierasta. Kun uusmaalaiset saivat kokea eristämisen riemua, somen vääräleuat kaivoivat esiin jo unohtuneen Uusmaalaisten laulun tehden siitä kansallislaulun. Kun eristys päättyi, samat tahot muistelivat Uudenmaan itsenäisyyden aikaa. Huumori on mainio keino helpottaa eristyksen aiheuttamaa ahdistusta. Samalla siinä on aina totta toinen puoli.
Kateus näyttää olevan olennainen osa suomalaista identiteettiä. Yrityksille jaettujen tukien epäoikeudenmukaiseksi koettu jako aiheutti joukkoraivoa. Huomiosta elävä media on ruokkinut kateutta omien ansioiden kasvattamisen toivossa. Tästä raivosta Saska Saarikoski on kirjoittanut mainiosti blogissaan (https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006485918.html). Hän selittää kateuden ja vihan dynamiikkaa surutyön prosessilla. Ensin tulee pelästyminen, sitten kieltäminen, viha, masennus ja hyväksyminen. Omassa ympäristössäni tunnistan pelästyksen, kieltämisen ja vihan. Viimeksi huomasin raivon tarttuneet itseeni. En ollut vihainen tukia saaneille vaan heidän kimppuunsa käyneille. Yhtä kaikki menin ryhmäilmiön ansaan ja annoin itseni samaistua joukkojen tunnetilaan.
Hätä kaventaa ajattelua. Kyky ajatella tulevaisuutta häviää. Terveeksi osoittautunut toimintakulttuuri rajautuu, kun keskitymme selviämään tässä ja nyt. Näin toimintakulttuuri rapautuu. Juuri nyt yhteisöillä näyttää olevan suuria vaikeuksia suunnitella kesälomia tai ensi syksyn toimintaa. Voi olla, että edellä kuvaamani laumaraivo liittyy kadonneisiin tulevaisuuden kuviin. Mieli ei riitä pohtimaan, mitä meneillään olevasta voi seurata puolen vuoden, vuoden tai pidemmällä aika välillä. Milloin nyt tekemättä jääneet työt tulevat tehtäviksi. Milloin voimme ottaa uusia töitä, kun odottamassa olevien töiden ruuhka odottaa purkamista? Miten talouden lamaantuminen vaikuttaa ylipäätään kaikkeen ja minuun. Mitä jos raha ei liiku, kukaan ei maksa ja mitään ei osteta?
Pandemiaan liittyy myös paljon positiivista ja yllättävää. Liikenteen väheneminen vähentää kasvihuonekaasuja? Ehkä polttomoottoriautojen transformaatio saa koronasta vauhtia, kun ihmiset huomaavat, että autoja ei tarvitakaan niin paljon. Hitaasti edennyt digiloikka on oikeasti tapahtunut. Paljon piilossa ollutta osaamista on tullut esille. Monet niistä, jotka eivät koskaan ole tehneet etätöitä, ovat rakastuneet mahdollisuuteen tehdä töitä kesämökiltään käsin. Vielä ennen koronaa etätöiden yhteydessä puhuttiin kontrollista ja epäiltiin ihmisten lintsaavan. Nyt kontrolli on unohtunut ja ollaan kiinnostuneita tuloksista. Ja sitä paitsi työpaikkaa ja työyhteisöä on alettu kaipaamaan. Fyysisen työpaikan arvo on tullut mitatuksi uudella tavalla.
