Artikkelit

Voiko vääjäämättömiin yllätyksiin valmistautua?

Helena Ihala, dramaturgi ja työnohjaaja 11.4.2016

puck organisaatiodramaturgia

Tänä keväänä pääsiäinen ja aprillipäivä olivat poikkeuksellisen lähellä toisiaan. Pääsiäisen harras ja vakava pyhä noudattaa kulttuurimme syvärakenteessa vaikuttavaa klassisen tragedian mallia. Historiallisesti tragedia oli ylevöittävää hovin ja ylhäisön taidetta. Jälkimmäinen on edellisen vastakuva, viattomalta vaikuttava jäänne vanhoista tavoista ja ajoista. Kuitenkin myös aprilli kytkeytyy kulttuurimme merkittävään perinteeseen, vaikka sen yhteys karnevalismiin ja väärän kuninkaan -päivään eivät ehkä juolahda mieleemme.

Narrit ja ilveilijät olivat groteskia torien ja rahvaan kulttuuria, arvostukseltaan tragediaa alempana. Jäljittelemällä, nurinkääntämällä, sanoja vääntämällä narri edustaa näkyväksi tekemisen, representoimisen tehtävää monin eri tavoin. Narrin työvälineet ovat esityksellistämisen palveluksessa: käsipeili ja käsinukke, joiden avulla näytellään ja näyttämöllistetään hovi- organisaation suhteet ja suhdanteet. Narri on keikauttaja, kyseenlaistaja, haastaja, pilkkakirves, lohduttaja, iloiikka ja itkupilleri, mutta ennen muuta dialogin tuoja ja mahdollistaja.

Narri ja kuningas ovat muodostaneet taiteessa ja sosiaalisessa todellisuudessa jänniteparin ja keskeisen organisoitumisen peruskuvion, jonka läsnäoloa ja ilmenemismuotoja olisi hyvä havainnoida ja pohtia työelämässä ja organisaatioissa. Ilmiöinä ja jännitteinä, ei välttämättä henkilöinä. Enemmänkin arkkityyppisinä funktioina, ja usein valtaan liittyvinä kysymyksinä. Jos toinen vastinpari organisaatiossa korostuu yksipuolisesti tai tulee ilmaistuksi tukahdutettuna tai epäsuorasti, millaisia ilmiöitä ja häiriöitä se organisaatiossa tuottaa?

Mitä tapahtuu organisaatiossa, jos siltä puuttuvat tavat katsoa itseään toisten näkökulmasta, sidosryhmiensä ja myös laajemman kokonaisuuden katsannoista käsin. Ajaudutaanko silloin pimeään kulmaan, jossa toimintamme vaikutukset ja takaisinkytkennät jäävät näkymättömiksi ja organisaatio ilman heijasteita on vaarassa sokeutua? Olemmeko tottuneet keinojen ja päämäärien, välineiden ja arvojen eristämiseen toisistaan siinä laajuudessa, että toiminnastamme seuraa välttämätöntä yllätyksellisyyttä myös itsellemme? Tuotammeko itse omaa sokeuttamme, silmät apposen suljettuina, sitä itse huomaamatta?

Moderni teollinen ja jälkiteollinen elämätapa tuottaa arkeemme lisääntyvästi tätä yllätyksellisyyttä. Tarvitsemme keinoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään laajoja, kompleksisia kokonaisuuksia ja toisaalta mahdollisuuksiamme omasta roolistamme käsin vaikuttaa edes jollain tavalla siihen, mihin suuntaan asiat kehittyvät. Tulevaisuudentutkijat ovat huomanneet, että tieteen tuottaman faktatiedon lisäksi tarvitsemme kuvittelukykyä ja taiteelle ominaista toisinkatsomisen taitoa.

Metanoian organisaatiodramaturgian workshopeissa tutkimme muutoksen draamaa ja kompleksisia ilmiöitä mm. Shakespearen näytelmien ja elokuvaesimerkkien avulla. Vaikkapa Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän -klassikkofilmissä Jack Nicholsonin esittämä trikster-hahmo havainnollistaa narrin fuktiota suljetussa ja jäykässä systeemissä.Triksteri yhdistyy silmänkääntämiseen ja huijaamiseen, mutta myös käsitystemme ja maailmankuvamme hetkelliseen ympäripyöräyttämiseen, jossa aiemmin oppimamme kyseenalaistuu. Nicholsonin esittämä McMurphy edustaa tällaista silmien kääntämistä. Hänen toimestaan organisoituu mielisairaalassa hetkellisesti aivan toisenlainen todellisuus, kun potilaat lähtevät hänen johdollaan veneretkelle ja vakiintuneet roolit järjestyvät uudelleen.

Taiteen tuomista työelämään voisi verrata McMurphyyn. Taide auttaa katsomaan asioita toisin ja antaa mahdollisuuden identiteettien uudelleen rakentumiselle organisaatiossa. Tällainen identiteettityön merkitys painottuu organisaatiouudistuksissa ja globaalin talouden työelämälle tuottaman yllätyksellisyyden ja ennakoimattomuuden keskellä.

Triksteri on paradoksaalinen ja anarkistinenkin hahmo, sen kahtiajakoja ylittävä ominaisuus saa aikaan kategorioiden sekoittumista eikä se ilmiönä ole ennakoitavissa tai hallittavissa. Sen hyväksyminen osaksi organisaatioiden elämää voi olla suuri adaptaatiokyvyn lisääjä monimutkaisessa maailmassa. Ilmiön huomiotta jättämiselläkin on seurauksensa. Hyvä kuvaus aiheesta on Shakespearen Kesäyön uni -näytelmässä, jossa keiju kuvaa Puckia aprillin kujeilevana ilkimyksenä:

Se, joka sotkee jyvät myllyissä ja kuorii maidon,
polskii kirnussa ja pilaa emännältä voin ja taidon,
noituu oluen ja siitä käymisen ja voiman vie,
ja nauraa kulkijoille neuvottuaan yöllä väärän tien.
Mutta ken vain häntä kiittelee ja sanoo: kelpo Puck,
on hänen apunsa ja vielä hyvän onnen ansainnut.

 

Organisaatiodramaturgian työpajoja järjestetään Metanoiassa Helena Ihalan ja Jukka-Pekka Heikkilän vetäminä keväällä 16.4. Organisaatiodramaturgia II: Kaaoksessa konsultointi ja syksyllä 13.10. Organisaatiodramaturgia III: Kehittäminen ja johtaminen. Vuonna 2017 Metanoia järjestää pidemmän organisaatiodramaturgian ja soveltavan taiteen workshop-kokonaisuuden.

 

Arviointi innosti – tunnelmia Metanoia-konferenssista 2015

Viime perjantaina 28.8.2015 Suomenlinnan Pajasalissa kokoontui viitisenkymmentä kehittämistyön ammattilaista. Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa etsittiin näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Konferenssipuhujien materiaaleihin voit tutustua täällä.

Mutta mitä puhuttiin Pajasalin holvikaarten alla kahvitauoilla? Keräsimme muutamia osallistujien jakamia ajatuksia taukojen lomassa.

Metanoia-konferenssi 2015

”Älä pelkää kehittämistyön jännitteitä. Älä pelkää, että ihmiset ymmärtäisivät sanasi eri tavalla. Älä pelkää kehittää!”

”On hyvä olla erilaisia keinoja mennä oman ajattelun sisälle. Saada itsestä kiinni, jotta voisi olla läsnä muille.”

KokeaDesign, Metanoia-konferenssi 2015

”Se perusaksiooma, minkä takia arviointia tehdään, tästä keskustelusta puuttuu. Siis se, että elämä on kärsimystä ja arviointiakin tehdään kärsimyksen lievittämiseksi.”

”Kuulin äsken työpajassa hienon ajatuksen: mitä jos sen sijaan, että koulussa kehitytään matematiikassa, kehityttäisiinkin hyveissä?”

”Me teemme aivan liian paljon arviointia ja samalla aivan liian vähän. Koska maailma muuttuu nopeasti, tehdään nopeita tutkimuksia mutta ei syvennytä. Me teemme aivan liian vähän arviointia isoissa asioissa.”

Metanoia-konferenssi 2015

”Millä kaikella tavalla taide voikaan edistää organisaatioiden kehittämistä! Taiteen voima on siinä, että se muuttaa kuvioita.”

”Tehdäänkö me arviointia niin vaikealla tavalla, että me menetetään kosketus siihen, että me ollaan kaikki ihmisiä. Että meillä on yhteinen tehtävä kannatella ja viedä eteenpäin ja huolehtia asioista ja toisistamme.”

Still, Metanoia-konferenssi 2015

Ihmeitä neukkarissa

Vieraskynä: Krista Petäjäjärvi 24.8.2015

Krista Petäjäjärvi

Krista Petäjäjärvi

”Olen päässyt seuraamaan ammattilaisia, jotka toimivat erilaisissa työyhteisöissä hyödyntäen taiteen ja kulttuurin menetelmiä. En ole nähnyt mitään niin vahvaa keinoa kuin soveltavan taiteen keinot silloin kun murretaan vanhoja toimintamalleja ja tavoitellaan uusia, yksilön hyvinvoinnista ja luovuudesta kumpuavia innovaatioita.” Näin sano​i aikoinaan innovaatiojärjestelmien professori Vesa Harmaakorpi (LUT) Arvokas työelämä -hankkeen päätösseminaarissa.

Taiteen merkitys työelämän kehityksessä tunnistetaan yhä vahvemmin ja Suomeen on viime vuosikymmenten aikana muodostunut uusi toimiala, jossa eri alojen taiteilijat soveltavat osaamistaan uusiin konteksteihin. Yksi ​tällainen konteksti on organisaatiot. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan taide voi vastata työelämän muutosten tuomiin haasteisiin jopa tehokkaammin kuin mikään muu tuntemamme väline. Mutta onko oletusarvo taiteen radikaalista muutosvoima​sta sittenkään oikea?

Kyllä se on.

​Taiteilija-kehittäjän työssä​ olen joka päivä vakuuttuneempi siitä, että taiteen tehtävä organisaatioissa on hyvin erityinen. Kohtaan aina uusia työyhteisöjä, mutta kohtaan samat ilmiöt: Työelämän vanhat rakenteet murtuvat ja läsnä on kollektiviinen paine tulla uudeksi, olla yhdessä enemmän, vuorovaikuttaa kokonaisvaltaisemmin ja siten saada aikaan niitä oikeita asioita. Kaikkien on keksittävä itsensä uudestaan. Vanhojen jäykistävien normien murtaminen vaatii vierasta elementtiä, tuntemattoman tulemista taloon. Tähän taiteen mandaatti on tarpeeksi vahva. Taide antaa luvan olla ​erilailla, aistia enemmän,​ tehdä toisin, kokea syvemmin, herkistyä ja jopa altistua muutokselle.

Asia itsessään on painava, mutta taiteilija-kehittäjän keinot kevyitä. Lihas joka työskentelee on intuitio. Sen avulla löytyy mahdolliset reitit, teot ja tavat, joiden kautta kussakin yhteisössä taide voi luoda tärkeän kokemuksen ja terävän kontrastin entiseen. Eikä taide tässä kontekstissa ole suinkaan oma irrallinen kuplansa, päinvastoin, taiteen tulee kytkeytyä tiukasti työyhteisöön itseensä. Irrallisena kokemuksena se on virkistävää, muttei vielä muutosvoimaista.

Taide on sanana suuri. Se on niin massiivinen ja latautunut, että se piiskaa muistamaan ettei pelkkä toiminnallisuus riitä. Taide tekee minusta haavoittuvaisen, ja tässä työssä se on olennaista. Kun on kyse taiteesta niin minulle se tarkoittaa sitä, että jahdataan ihmettä. Ihmeet eivät tapahdu tilauksesta, mutta sitä oppii tunnistamaan olosuhteet, joiden kautta sellaiselle on tilaa. Sellaista se taide on, tapahtuipa se missä vaan, ​teatterin mustassa laatikossa tai tutussa neukkarissa.

 

Krista Petäjärvi on mukana Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8. Hän, Elsa Ervasti ja Outi Kotala luovat workshopissaan näköaloja taiteen vaikuttavuuteen ja erityislaatuun organisaatioiden kehittämisen välineenä. 

Krista Petäjäjärvi on kirkkonummelainen taiteilija-kehittäjä, jonka intohimona on taiteen merkitys toimintakulttuurien murroksessa ja yhteiskunnallisessa uusiutumisessa. Yhteistyössä Metanoia Instituutin kanssa Petäjäjärvi pilotoi uutta toimintatapaa, jossa taiteilija-kehittäjä ja konsultti luovat monialaisen työparin.