Artikkelit

Luottamus – yksilöllistä ja yhteisöllistä kyvykkyyttä

Tavistock-seminaariblogi 1

Risto Puutio ja Terttu Malo 9.12.2022

Toimimme työelämässä suhteiden varassa. Työn kokonaisuudet syntyvät tekojen ja toimijoiden kytkeytyessä toisiinsa. Tarvitsemme muita ihmisiä kaiken aikaa, kaikessa tekemisessä. 

Muiden tarvitseminen ja yhdessä toiminta edellyttävät luottamuksen kokemusta, sisäistä varmuutta sopimusten pitämisestä ja kumppanien ennustettavuudesta. Luottamus vahvistuu tekojen ja kokemusten toistuvuuden kautta. Se voi myös heikentyä tai murtua tavalla, jossa luottamuksen palauttaminen tuntuu mahdottomalta.   

Kyky toimia luottamukseen pohjautuen on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen asia. Yksilöinä meissä on myötäsyntyinen kyky kiinnittyä ja luottaa muihin. Tämä kyky kehittyy hyvissä olosuhteissa ydinorientaatoiksi suhteissa olemiseen. Se näkyy kykynä toimia muiden varassa ja kykynä herättää turvallisuutta ja ennakoitavuutta muissa. Luottamus tuntuu sisäistettynä kokemuksena – ymmärryksenä toisille antamisen ja toisilta saamisen vuorottelusta elämässä.  Elämänkokemukset voivat kuitenkin säröyttää tätä kykyä ja tuottaa jatkuvan epävarmuuden suhteisiin. Silloin luottamusta on jatkuvasti testattava ja rakennettava suhde kerrallaan. 

Yhteisöllisellä tasolla luottamus on kollektiivista tietoisuutta ja ymmärrystä keskinäisestä tarvitsemisesta. Se on jaettu kokemus yhteistoiminnan ennakoitavuudesta ja turvallisuudesta. Se on myös vuorovaikutuksen prosessi, jossa syntynyt tunne luotettavuudesta vahvistuu toiminnassa saatujen kokemusten myötä. Organisaatioissa luottamussuhteiden toimivuutta voidaan tukea sopimuksilla ja toiminnan rakenteilla. 

Luottamuksen yksilöllinen ja kollektiivinen puoli ovat läsnä kaikissa yhteistyötilanteissa. MiIlaisia puolia tunnistat omassa kyvyssäsi luottaa muihin? Millä tavoin oma yhteisösi arvostaa työntekijöiden keskinäistä luottamusta ja tukee sitä omilla rakenteillaan?

Tavistock-seminaarissa tutkitaan suhteiden muotoutumista, luottamuksen eri puolia ja niitä voimia, tunteita, kokemuksia ja mielikuvia, jotka vaikuttavat yhteisössä ihmisten ja ryhmien välillä. Kutsumme tätä organisaatiodynamiikaksi. Sitä mukaa kun yhteisöt oppivat havaitsemaan organisoitumisessa ilmenevää dynamiikkaa, ne voivat myös vaikuttaa siihen. Kun tunnistamme luottamusta lisääviä ja rapauttavia tekijöitä, tulemme yhteisöinä kyvykkäämmäksi luomaan toivomamme kaltaisia suhteita. 

Organisaation kehittäjien ja johtajien työ on suhteisiin vaikuttamista ja luottamusta edistävien olosuhteiden rakentamista. Luottamuksen yksilöllisten ja yhteisöllisten ilmiöiden tunnistaminen on siksi hyödyllinen tutkimisen ja oppimisen kohde muuttuvassa työelämässä. 

Työnohjaus on hetken laji

Atso Juote 26.1.2017

Eräs kollegani sanoi, että työnohjaus on momentum-laji. On hetkiä, jolloin asian voi ottaa esille ja sitten nuo hetket ovat menneet.

Leicester-konferenssissa minua koulinnut seniorikonsultti Niki Papadoulos moitti minua kilpailusta itsensä kanssa ja väärinajoitetuista repliikeistä. Parikonsultointi on haastava laji, mutta kiistatta olin poissa rytmistä enkä antanut Nikin kommenttien vaikuttaa konsultoitavaan ryhmään, ennen kuin säntäilin jakamaa ehdotuksia.

Seuraavassa istunnossa Niki antoi minun toimia itsenäisesti. Ja rytmin ja temmon magiikka toimi. Olin läsnä ja kommenttini osui kohdalleen. Itsellenikin yllättäen konsultoitava ryhmä kuunteli minua ja käytti minua peilinään. Löysimme jonkinlaisen harmonisen suhteen toisiimme. Emme ehkä tonaalista harmoniaa, koska eräs osallistujista sanoi jälkeenpäin. ”Nobody has ever said such a things to me. I just have not thinked that way.” Musiikissa puhutaan modaalisesta harmoniasta, jolla viitataan sävelten järjestelemiseen hyvinkin sattumanvaraisessa järjestyksessä ilman, että niillä on tonaalisen harmonian kaltaista jännitteistä suhdetta toisiinsa. Esimerkkejä tämän kaltaisesta sointujen käytöstä löytyy eri kansanmusiikki tyyleistä.

Toinen esimerkki harmonian löytymisestä liittyy Belgirate konferenssiin. Puhuimme Bjørn Josefssonnin kanssa konferenssin riitasoinnuista ja suurryhmätilanteiden aggressiivisuudesta ja kilpailullisuudesta. Bjørn kertoi psykoanalyytikkojen konferenssista Italiassa. Suurryhmä kokoontui kirkossa. Ensimmäisenä päivänä väki valitti, ettei kuullut, pyysi mikrofonia ja keskustelu oli poukkoilevaa ja sekavaa. Ihmiset huusivat toistensa päälle. Kolmanteen päivään mennessä kaikki olivat virittäytyneet samalla aaltopituudelle. Kaikki 300 osallistujaa kuulivat toisensa. Kukaan ei korottanut ääntään. Puheenvuoroja oli helppo ottaa. Keskustelu tuntui soljuvan sujuvasti.

Työnohjauksessa ja konsultaatiotyössä on varsinkin työn alussa paljon tilanteita, joissa on vaikea päästä yhteiseen vireeseen. Joskus minua on kehuttu työnohjaajana. Olen yleensä palauttanut kehut ryhmälle näiden kyvystä tehdä työtä. Mutta voi olla, että olemme oppineet tekemään töitä yhdessä, virittäytyneet työskentelemään toistemme kanssa.

Yhteinen tempo merkitsee minulle samanaikaisuutta. Usein työnohjausten ja konsultaatioprosessien alussa tunnen nahoissani eriaikaisuuden. Se on jotenkin epämukavaa, ikään kuin sydän sykkisi toista tahtia ja ryhmä toista. Usein työskentelyn alut ovat kaikkien kokemuksena eritempoisia ja epäharmoniassa. Yhteisen temmon löytäminen mahdollistaan nopeuden varioimiseen. Välillä nopeasti kuin soliseva puro, välillä virtaavan joen rauhallisuutta ja sitten kosken kuohuja.

Rytmi mahdollistaa osuvan väliintulon. Rytmi voi myös hämärtää konsultin kommentin. Kun ryhmän vuorovaikutus purkautuu koskena, kannattaa jättää kommentointi vähemmälle. Daktyyli (taa ti ti) tai synkooppi (ti taa ti) ovat esimerkkejä tahtilajeista, joissa konsultin puheenvuoron on mahdollisuus olla osuva ja intensiivinen. “Tulkinnan tulisi olla piste keskustelun lopussa.”

Rytmistä putoaminen merkitsee läsnäolon häviämistä. Ajautumista omaan maailmaan. Niin käy, kun putoan ensin seuraamaan vuorovaikutuksen virtailua ja sitten uppoan omiin ajatuksiini.

Aika ajoin ryhmän puheen tempo ja virtailu on sellaista, että siihen en työnohjaajana pysty liittymään. Ikään kuin ryhmä haluaisi pitäisi työnohjaajan ulkopuolellaan.

Pitkää hiljaisuutta voisi pitää kutsuna päinvastaiseen. Kutsuna täyttää sisällyksetön ja rytmitön tila. Antaa työnohjaajalle tehtäväksi tuoda tempo ja ehkä sisältökin työnohjaukseen.

Moni ryhmä kaipaa harmoniaa. Näille ryhmille en ole erityisen produktiivinen. Tai pikemminkin olen häiriö. Minä kun olen jouhisärö-miehiä. Jouhikko on sävykäs ja särmä soitin, joka tuottaa riitasointuja.

Monet itselleni myönteisiä työnohjauksen kokemuksia voisi kuvata alun hapuiluna, temmon ja rytmin löytymisenä, harmonian tavoitteluna ja sitten riitasointujen ilmaantumisena. Lopulta ylläpidetty järjestys purkautuu ja tilaa tulee uusille soinnuille, toisenlaiselle rytmille ja tempovaihteluille.

Palatakseni hetken teemaan. Hetken hyödyntäminen edellyttää virittäytymistä suhteeseen. Suhteen ei tarvitse olla harmoninen. Pikemminkin suhteen pitäisi mahdollistaa monet rytmit, äänet ja näkökulmat.

Vielä lopuksi työnohjauksen metaforaksi Ilkka Heinonen trio ja Koivut ja Kellot (Youtube-video)


Työnohjaajien  jatkokoulutusohjelma alkaa keväällä 2017. Koulutusohjelmassa opitaan tuntemaan organisaatioiden (sosiaalisten systeemien) dynamiikkaa ja kompleksisuutta ihmisen mielen dynamiikkaa unohtamatta. Lue lisää

Työnohjauksen teoriakoulutus alkaa 9.3. 2017. Teoriaseminaareissa syvennytään sekä työnohjauksen tieteelliseen, filosofiseen ja tutkimukselliseen perustaan että organisaatioanalyyttisen työnohjausorientaation keskeisiin käsitteisiin. Lue lisää

Uni kutsuu vuoropuheluun

Risto Puutio 14.6.2016

Kohtaamme jälleen Social Dreaming -seminaarin merkeissä kesäkuun lopussa. Uniseminaarin perusidea on saada unet ”keskustelemaan keskenään”. Vuoropuhelu tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman siihen, millaisen yhteisen uneksunnan kokemuksen Social Dreaming -seminaari voi tuottaa. Seuraavassa joitakin unityöskentelyn ulottuvuuksia.

Näkyvä ja näkymätön

Uniseminaarissa jaetaan nähtyjä unia. Kerrottaessa ja puhuttaessa unesta se ikään kuin nähdään ryhmänä uudelleen. Samalla jokainen näkee kerrottua unta oman mielikuvittelunsa kautta. Olemme tekemisissä nähdyn (uni), näkemisen (unen kuvittelu ryhmässä) sekä nähdyksi tulemisen (unen kertojan elämyksen vastaanottaminen) kanssa. Näkeminen koskee myös unien välisiä yhteyksiä sekä yhteyksien näkemistä ympäröivään maailmaan.

Samalla uniseminaareissa ollaan tekemisissä näkymättömän kanssa. Unet itsessään ovat ikään kuin arvoituksia jostakin näkymättömästä todellisuudesta. Voimme hahmottaa tätä piilossa olevana osana tajuntaamme. Kokemuksellisesti läsnä voivat olla myös ei nähdyt unet tai unet, joita ei vielä ole ollut mahdollista nähdä. Edelleen, myös ryhmä muodostaa suhdekokonaisuuden, jossa on läsnä näkymätön: ihmisillä voi olla samankaltaisia elämänkokemuksia, mutta emme tiedä niistä alkuun mitään. Näkymättömiin voivat jäädä myös ne yhteydet, joita unilla on toisiinsa tai ympäristön tapahtumiin.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys

Uniseminaarissa kohtaavat myös yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Seminaariin tullaan yksilöinä, ja osallistujat ovat yksilöllisesti kirjanneet uniaan ennen seminaaria. Osallistuja tekee yksilönä valintoja siitä, mitä unia hän jakaa muiden kanssa. Itse seminaari tarjoaa tiloja yksilölliseen tarkasteluun reflektioryhmien muodossa ja vapaissa keskusteluissa ohjelmassa olevien sessioiden ulkopuolella. Seminaari voi jättää osallistujalle mietittävää omaan itseen liittyen tai se voi synnyttää yksilöllistä oivallusta ja voimaantumisen tunnetta.

Toisaalta kerrotut unet alkavat työskentelyssä synnyttää ryhmän yhteistä tarinaa. Unet ovat ryhmälle aineksia yhteiselle kuvittelulle. Tämä toteutuu assosiatiivisessa työssä, jossa unikuvia yhdistellään ja kuvitellaan eteenpäin. Unen näkijäksi alkaa kerronnan ja assosioinnin kautta muodostua yksilön sijaan ryhmä. Jaettaessa ne alkavat tulla yhteisön omaksi ja ne myös emergoivat uusia mielikuvia ja kertomuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksityiseen uneen eikä yksilötasolle. Yksilölliset unet alkavat ikään kuin sulautua toisiinsa sen myötä, että osallistujilla on kyky sovittaa omaa mielikuva- ja unimaailmaa toisten vastaaviin.

Aika ja ajattomuus

Yhteisessä unityöskentelyssä on myös läsnä ajan ja ajattomuuden kokemus. Erään seminaarin keskustelussamme pohdimme, kuinka kuoleman – siis ajan päättymisen – teema tuli unien kautta puheeksi seminaarissa. Yhden osallistujan omaisen kuolemaan liittyvät unet olivat toistuneet, ja hän kertoi näistä unistaan. Kokemuksen henkilökohtaisuus näyttää tuottavan jonkinlaisen ajan katoamisen kokemuksen. Yhtäkkiä se, mikä on ajallisesti kaukana, oli kokemuksellisesti lähellä, kaikkien aistittavissa. Tämä lienee yksi assosiatiivisen työtavan erityispiirre: mieli voi kulkea vapaasti piittaamatta vuosista tai vuosikymmenistä. Se on kuin uni, jossa voi olla samaan aikaan lapsi ja keski-ikäinen tai jossa kokemus iästä voi sulavasti muuttua toiseksi.

Puhe ja hiljaisuus

Ajan rytmisyys voi näkyä seminaareissa puheen ja hiljaisuuden vaihteluina. Ääni ja hiljaisuus asettautuvat vastakkain. Ryhmä saattaa tuottaa alussa runsaan määrän unia, mielikuvia ja puhetta mutta seuraavassa yhteiskeskustelussa tuntuu hiljaisuus vallitsevalta olomuodolta. Nämä ajan kokemisen olomuodot rytmittävät toisiaan ja antavat ohjaajille yhden paikan tehdä havaintoja ja esittää niihin liittyviä kysymyksiä esimerkiksi siitä, mitä hiljaisuus täydentää jo sanottuun ja mitä sellaista se voisi kertoa, jota sanat eivät tavoita.

Näihin ja muihin teemoihin syvennytään Social Dreaming -seminaarissa 30.6.-2.7.2016. Lue lisää täältä ja ilmoittaudu mukaan uneksimaan yhdessä!

Henkilökohtainen mittakaavaharjoitus

Pekka Tokola 23.2.2016

metanoia blogi

 

Mitä organisaatio tekee ihmiselle? Tätä kysymystä huomaan pohtivani erilaisten organisaatiotilanteiden pohjalta enemmän ja enemmän. Toistuva havainto on, että ihmiset kohtaavat muutoksia ja niiden vaikutuksia hyvin yksin.

Vaikka esimiehiä ja johtoa on vuosia koulutettu kohtaamaan vuorovaikutteisesti ihmisiä juuri vaikeimmissa paikoissa, organisaatioiden muuttuessa, ihmisten kokemuksia ei uskalleta tai osata kohdata.

Kokemus muutoksen kohteeksi joutuneella on usein se, että muutos sinänsä ei aiheuta pettymystä vaan tapa jolla tilanteet on hoidettu. Ihmisten kanssa ei ole keskusteltu, heiltä ei ole kysytty vaan valinnat on tehty ulkopuolella näennäisen objektiivisilla perusteilla.

Kun yksittäiset ihmiset jäävät omien kokemustensa kanssa yksin, ilman vastauksia omiin kysymyksiinsä, paljon ylimääräistä energiaa menee hukkaan. Kysymykset, kuten olenko tehnyt jotain huonosti tai riittämättömästi, nousevat mieleen, vaikka oman kokemuksen ja ympäristöltä tulleen palautteen mukaan mikään ei tähän viittaa. Tyhjä tila täyttyy arvauksilla ja olettamuksilla. Jokainen joutuu rakentamaan oman käsityksensä siitä mitä on tapahtunut.

Aivotutkimus on tehnyt vanhan ymmärryksen konkreettisemmaksi, eli että ihmisten ohittaminen vuorovaikutustilanteessa synnyttää aivoissa fyysistä kipua vastaavan kokemuksen. Vasta vuosien päästä ymmärrämme, mitä tämä aika teki ihmisten mielille. Hyvä käsite on organisaatioiden sosiaaliset päästöt. Mitataan, mitä organisaatiot tekevät paitsi ihmiselle myös hänen lähipiirilleen.

Toinen näkökulma mitä nämä erilaiset muutokset selvästi nostavat; jokaisen on tärkeä miettiä, kuka minä olen ilman työn antamaa roolia ja asemaa. Olenko yhtä kuin työ, josta tiedostamattomasti odotan saavani oikeudenmukaisen palkinnon tai tunnustuksen, jos ei vielä niin sitten myöhemmin. Sitä ei nimittäin välttämättä tule tai se voi olla jopa päinvastainen, nöyryyttävä kokemus.

Tästä syystä hyvä on miettiä elämän muiden osien merkitystä, olenko huolehtinut niistä riittävästi. Psykologinen itsensä etäännyttäminen työstä aika ajoin sekä rajojen asettaminen auttaa oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja palautumisessa.

Kyse on henkilökohtaisesti mittakaavaharjoituksesta työelämässä, joka on osoittautunut ennustamattomaksi ja yllätykselliseksi. Tunnetaidoiltaan ja eläytymiskyvyltään fiksu esimies totesi, että huolimatta siitä miten itsekukin pärjää erilaisissa muutoksissa, on tärkeä kohdata toiset tasavertaisesti ihmisinä. Siinäpä haaste organisaatioelämään.

Rohkaisun sana kuitenkin kaikille. Muutoskolhuja kärsinyt kollega tai tuttu on usein valmis puhumaan, jos sinun asenteesi on arvostava ja eläytyvä. Jos jotain kannattaa välttää niin liian aikaista ratkaisukeskeisyyttä tai positiivisuutta. Niiden aika on sitten myöhemmin.

 

Vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua – todellakin!

Marianne Tensing 27.11.2015

On ollut mukava pitää kädessä ja lukea Metanoian upouutta kirjaa ”Prosessikonsultointi keskusteluna – Vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua”. Lukeminen on kuitenkin liian hidas verbi kuvaamaan toimintaani; paremmin sitä kuvaa kirjan kannesta kanteen ahmiminen.

Tuntui kuin kirjan kirjoittajat Risto Puutio ja Virpi-Liisa Kykyri olisivat kirjoittaneet minun asiakastyöstäni, koska luettava oli niin tutun tuntuista. Samaistuin kirjassa kuvattuihin tilanteisiin ja konsultin ajatuksiin sekä kropan tuntemuksiin työskentelyn aikana. Juuri tuolla tavalla on minustakin tuntunut, kun olen kysynyt ryhmältä jotakin, johon reagointi onkin ollut täysin toisenlainen kuin mielessäni olleet vaihtoehdot. Sellainen hetki hämmentää ja sekunnit tuntuvat pitkiltä. Miten siitä päästään eteenpäin niin, että kaikkien toimintakyky ja kasvot säilyvät?

Risto Puutio ja Virpi-Liisa Kykyri kirjan julkistamistilaisuudessa 20.11.2015

Risto Puutio ja Virpi-Liisa Kykyri

Kirja tempaisee mukaansa. Se kertoo, kuvailee ja tulkitsee niin yksityiskohtaisesti, sanatarkasti kuin käytännönläheisestikin konsultaatiotyön ammattilaisen työtä asiakkaiden kanssa. Kirja esittelee teoreettisia käsitteitä ja perusteluja sekä sitoo niitä käytännön tilanteisiin ja keskusteluissa läsnä oleviin ilmiöihin. Kirja kurkistaa ansiokkaasti myös kulissien taa
kse ja maton alle sekä kiskoo esiin ne pienetkin konsultointityössä vaikuttavat asiat.

Oli tärkeää taas kerran kuulla myös se, että konsultin oma tietämättömyys on paras työkalu dialogisen keskusteluyhteyden synnyttämiseen.

Kirjassa lukijaa palkitaan myös jakamalla runsaasti kokemuksia: neuvotaan, mitä kannatta pitää silmällä ja miten konsultti kalastelee esiin asiakkaan näkemyksiä tai myöntymistä vastuunottamiseen. Apuja saa myös siihen, miten työskennellä arkaluontoisten teemojen kanssa.

Kirjan sisältö perustuu kahteen väitöskirjaan. Risto Puution ja Virpi-Liisa Kykyrin käytännön työhön annettujen vinkkien taustalla on perusteellinen tieteellinen tutkimustyö, jonka alkuvuodet sijoittuvat 2000-luvun alkuun. Aikaa on mennyt, mutta tuloksena siitä ajasta on syntynyt kaksi englanninkielistä väitöskirjaa ja nyt tämä suomenkielinen kirja, jota suositellaan myös oppikirjaksi.

Kirjan kirjoittajat ovat todellakin onnistuneet maalaamaan silmien eteen sen, mitä teoreettisella puheella tarkoitetaan kun sanotaan, että kielelliset ilmaisut, keskustelut ja dialogi sekä kuvaavat elämämme todellisuutta että uudistavat sitä jatkuvasti.

Kirjan lopussa on vielä herkkupala eli Timo Totron kirjoittama artikkelimuotoinen jälkipuhe, joissa piirretään perusteellinen ja ytimekäs kuva konsultaatiotyön kehittymistrendeistä ja sen erilaisista käänteistä. Artikkelin lopussa Totro sijoittaa kirjan viitekehyksen tutkimuksellisia käänteitä (sosiaalinen konstruktionismi, vuorovaikutustutkimus, human relation traditio ja kompleksinen systeemisyys) post-scheinilaisen konsultaatiotyön alueelle.

Lopuksi yhdyn kirjan esipuheen kirjoittaneen prof. Jarl Wahlströmin ajatuksiin, että mikäli lukija jaksaa paneutua kirjan perusteelliseen lukemiseen, hän saa työnsä hedelmänä syvällisesti perustellun näkökulman organisaatioiden toiminnan monimutkaisuuteen, prosessikonsultoinnin teoriaan ja monitahoiseen käytäntöön.


Kirjan ensimmäisen luvun voit ladata ilmaiseksi täällä. Kirjan voit tilata verkkokaupastamme.

Konsultoinnin tutkimustyö vihdoin kirjaksi!

Risto Puutio 10.11.2015

konsultointi_keskusteluna_kansi_nettisivuille

Alan vähitellen huokaista helpotuksesta: pitkä rupeama uuden konsultointia käsittelevän kirjan parissa on tulossa päätökseen. Tai paremmin sanottuna alkuun, sillä kirja tulee painosta ulos marraskuun aikana.

Tein tutkijatyöparini, psykoterapiatutkija Virpi-Liisa Kykyrin kanssa pitkän matkan prosessikonsultoinnin keskusteluihin ja niissä kohdattuihin kysymyksiin. Tiedeartikkelien ja kahden väitöskirjan jälkeen olemme nyt saaneet valmiiksi kirjan Konsultointi keskusteluna – tilanneherkkää tasapainoilua ja vuorovaikutuksen vivahteita. Kirja on tehty käytännön ammattilaisille, joita kiinnostaa ymmärtää, mitä muutostyössä ja niihin liittyvissä tilanteissa tapahtuu.

Tavataanko julkaisuseminaarissa Kiasmassa 20. marraskuuta?

Voit tutustua kirjaamme latamaalla ilmaiseksi kirjan ensimmäisen luvun täällä. Kirjan voit tilata Metanoian verkkokaupasta. 

Kirja sisältää seuraavat luvut

Luku 1: Johdanto konsultointiin ja konsultatiiviseen työotteeseen

Luku 2: Konsultaatioprosessi – tapauskertomus muutosmatkasta

Luku 3: Vuorovaikutustutkimuksen näkökulmia ja työvälineitä

Luku 4: Konsultaatiosuhteen alku ja arkaluonteisesta keskusteleminen

Luku 5: Työsidoksen luominen ja puhumaan houkuttelu

Luku 6: Puhu omasta puolestasi, omalla äänelläsi ja omassa asiassasi – ”omistajuuspuhe” keinona rakentaa osallisuutta ja vahvistaa toimijuutta

Luku 7: Kritiikin ja moitteen esittäminen ja käsittely muutostilanteessa

Luku 8: Neuvon antaminen prosessikonsultoinnissa – jännitteitä ja strategioita

Luku 9: Konsultti systeemin valtasuhteiden säätelijänä: symmetria-asymmetria -dilemma organisaation keskusteluissa

Luku 10: Tunteet ja yhteisöllisen jännitteen säätely konsultoinnissa

Luku 11: Puhetta puheesta – metakommunikaatio muutostilanteessa

Luku 12: Konsultoinnin lopputuloksista neuvotteleminen monenkeskisissä keskusteluissa ja ”yleisön” rooli muutoksen todistajina

 

Miten arviointi vaikuttaa arvioijaan?

Atso Juote 30.6.2015

arviointi prosessi

Ulkopuolella, sisäpuolella vai suhteessa?

Ulkopuolisten arvioiden etäisyys arvioinnin kohteen ja arvioijan välillä on ikuisesti jännitteinen kysymys. Neutraliteettiä korostavat arvioijat haluavat luoda asetelman, jossa kliinisesti tarkastellaan arvioinnin kohteena olevia. Läheisyyden ja kohteen tuntemisen arvellaan vaarantavan arvioinnin tasapuolisuuden. Arviointi pelkistetään mielellään tulosten arvioinniksi.

Itselleni on lähes sietämätöntä tyytyä tällaiseen asetelmaan. Etäisestä tarkastelupisteestä niin paljon arvokasta, ennakoimatonta, muotoutuvaa ja osin hahmotonta jää tavoittamatta. Mielessäni organisaatioanalyyttinen, relationaalinen ja neutraliteettia tavoitteleva arviointikehys törmäävät kolisten yhteen.

Kanssakäyminen mahdollistaa ymmärryksen

Metodisesti arviointikeskustelussa on käyty kamppailua tulos/vaikuttavuusarvioinnin ja prosessiarvioinnin välillä. Toisaalta kyse on määrällisen ja laadullisen arvioinnin suhteesta. Tulos- ja vaikuttavuusarvioinnissa pyritään keskittymään mielellään määrämuotoisiin ja selkeästi todennettaviin tuloksiin. Eräs asiakkaani totesi tulosarvioinnista: ”Eihän se ole muuta, kuin että tehdään alkumittaus ja loppumittaus ja katsellaan eroa…”

Entäpä sitten, kun alun perin ei ole osattu asettaa oikeita tavoitteita tai pikemminkin kaikkia tavoitteita? Entä jos mittaus tavoittaa vain kolmanneksen toiminnan seurauksista? Mittarit ilman kontekstia voivat viedä tuhoisalla tavalla harhaan. Eräs kokenut yhdysvaltalainen arviointitutkija kuvasi, kuinka häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin, tulisiko eräs koulu lakkauttaa. Sieltä kun valmistuu merkittävästi vähemmän opiskelijoita, kuin muista kaupungin kouluista. Arvioija pohti kysymystä tovin ja soitti takaisin kysyjälle. Hän totesi, että koulua ei pitäisi missään tapauksessa lopettaa. Koulun oppilaat olivat niitä, jotka olivat keskeyttäneet kaupungin muissa kouluissa. Itse asiassa oppilaitos oli siis merkittävästi parempi kuin muut; onnistuihan se sellaisten oppilaiden kanssa, joiden kanssa muut olivat epäonnistuneet. Samanlaisiin harhaisten mittareiden ja kontekstista irti olevien tavoitteiden haasteisiin törmäävät esimerkiksi syrjäytyneitten nuorten kanssa työtä tekevät hankkeet.

Laadullinen arviointi paljastaa ilmiöitä, suhteita, tulemia ja seurauksia, joista ulkoa päin ei ollut aavistustakaan. Usein niistä ei ole aavistusta hankkeen tai toiminnan sisälläkään. Kyse saattaa olla itsestään selvänä pidetystä, sattuman tuloksena syntyneestä, mallintamattomasta tai osin tiedostamattomasta. Erityisesti mallintamattomuus näyttää olevan yhteydessä asioiden katoamiseen havaintojen tavoittamattomiin.

Tunne paljastaa olennaisen?

Läheinen vuorovaikutus arvioitavan yhteisön kanssa tarjoaa mahdollisuuden tunnetason kokemukseen arvioinnin kohteena olevasta toiminnasta. David Armstrong (2004) on kirjoittanut kirjassaan ”Organization in the Mind” kirjoittanut, että psykodynaamisesta näkökulmasta organisaatio analyysin lähtökohtana ovat tunteet.

Koetut, havaitut ja kerrotut tunteet auttavat ymmärtämään yhteisön toimintaa, erilaisia riippuvuussuhteita, kehkeytymässä olevaa ja haastavaksi koettua. Tunne voi myös viedä samalla tavalla harhaan, kuin toimintakin on menossa. Tunteen kanssa työtä tekevän keskeinen haaste on edes ajoittain päästä reflektiiviseen asemaan.

Tunteen myötä kohteen ilmiöt siirtyvät osaksi arviointia ja arvioijaa?

Tunteen myötä siirtyvät arviointiin ilmiöt, jotka ovat vallalla yhteisössä. Itselläni ja kollegoillani on kokemuksia, kuinka yhteisön sisäiset ristiriidat siirtyvät kamppailuiksi arvioijien välille, kuinka hankkeen kiire ja pakonomainen touhottaminen alkaa näkyä pakonomaisena arviointina tai kuinka merkityksettömyyden tunne ja lamaannus valtaavat arvioijan. Kun usko loppuu hankkeelta, se loppuu arvioijaltakin. Tunteita tietona käyttävän ongelmana eivät ole tunteet ja niiden vaikutus. Pikemminkin kysymys kuuluu, miten tunnetta voi käyttää havaintona ja tietona?

Arviointi uhkana ja mahdollisuutena: ammutaanko sanansaattaja?

Aidosti ymmärrystä etsivä arvioija on arvioinnin kohteena olevalle sekä mahdollisuus että uhka. Parhaimmillaan yhteisön todellisuuden tavoittanut arvioija voi merkittävällä tavalla auttaa yhteisöä sanoittamaan sellaista, johon ei aiemmin ole saatu tolkkua. Kriittisen koulukunnan edustajista Carr ja Kemmis (1986) ovat määritelleet kriittisen toimintatutkimuksen tehtäviä. Itselleni keskeiseksi ohjenuoraksi on muodostunut kehotus: ”Tutkijan tehtävä on paljastaa ideologisesti epäselviä käytäntöjä.” Ideologisesti epäselvällä tarkoitetaan tässä sellaista toimintaa, joka ei tuota niitä tuloksia, joita uskotaan tavoiteltavan tai jotka synnyttävät jotain ihan muuta, kuin ääneen on sanottu. Esimerkiksi voisi käydä vaikkapa vanhustenkodin tarjoaman hoidon pyrkimys laitostaa asukit, joka itse asiassa vähentää heidän kykyään tulla toimeen omillaan.

Ideologisten asioiden ääneen lausuminen on monille yhteisöille uhka. Se voi kyseenalaistaa koko toiminnan perustan. Arvioijan näkökulmasta vaarana on olla se viestin tuoja, joka ammutaan. Kun juupas-eipäs-asetelmat ja puolustusten esiin nostaminen eivät ole toiminnan kehittämisen kannalta tarkoituksenmukaisia, kyse on myös arvioinnin tahdikkuudesta. Miten siis kertoa nähdystä, koetusta, tunnetusta siten, että se otettaisiin vastaan?


Tämän vuoden Metanoia-konferenssissa “Muutostyön jälkiä” 28.8.2015 etsitään näkökohtia työelämän kehittämistyön arviointiin. Tutustu ohjelmaan täällä.