TRAGEDIAN TAJU

Helena Ihala 15.1.2020

Tuore kirjallisuuden nobelisti Olga Tokarczuk on sanonut, että meiltä puuttuvat uudet tavat kertoa maailman tarina. ”In a word, we lack new ways of telling the story of the world”, hän kirjoittaa. Tokarczuk sanoo haluavansa kertoa tarinoita, joissa maailma on elävä, yhtenäinen, jatkuvasti muotoutuva ja me ihmiset vain pieni mutta samalla voimallinen osa sitä. 

Arvostuksemme rakentuvat kertomissamme tarinoissa. Missä arvo, siellä tarina. Siksi tarinat eivät ole viattomia. Organisaatiodramaturgian kursseillani keskustelu draamasta alkaa usein pohdinnalla draaman kaaresta. Draamallisen muutoksen kuvaukseen kaari on sekä hyvä että huono sana. Mistä kaari syntyy? Yksi mielikuva voi olla: jousen ja nuolen jännitteestä. Jännite, suspence, on draaman keskeisimpiä käsitteitä. Mutta jos draamaa etsiessämme tähyämme vain ehjiä korkeita kaaria, ollaan hakoteillä. Draamallinen dynamiikka voi tapahtua monin tavoin, usein yllättävästi. Chaplin synnytti draaman ’kaarensa’ kokeillen. Hänen ikoninen kulkurinsa syntyi, kun hahmon karaktääri löytyi rekvisiittaa etsiessä. ”Kaiken piti olla toisen vastakohta: leveät pussihousut ja kireä takki, pieni hattu ja isot kengät”, Chaplin muistelee elämäkerrassaan. Klassikkohahmo ja klassikkoelokuvat, lähtemätön anti ihmiskunnan kollektiiviseen kokemukseen ja ymmärrykseen syntyivät näistä jännitteistä. 

Vuoden aluksi Metanoia-instituutti järjesti jälleen yhteisöllisen Listening Post -tapahtuman. Esiin nousivat kuvat ihmisestä myötätuntoisena petona ja mietittiin, miten kaikella on aikansa, purkamisella ja rakentamisella, etsimisellä ja kadottamisella, VT:n Saarnaajan kirjan mukaisesti. Kysyttiin, elämmekö huippuaikaa vai huiputuksen. Keskeiseksi teemaksi nousivat aikamme jyrkkenevät vastakkainasettelut ja havainnot lisääntyvästä kyvyttömyydestä jännitteiden kanssa elämiseen. Amerikkalainen psykologi James Hillman on puhunut viattomuuden myytistä, jopa kultista, millä hän viittaa tietämättömyyden tilassa vapaaehtoisesti pysymiseen, kaipuuseen paratiisilliseen tilaan, jossa ei joudu sietämään jännitteitä. Yritys ratkaista jännitteet nopeasti saa meissä aikaan hallinnan tunnetta, mutta samalla se siirtää meidät ulkopuolelle, eristää elämisen tapahtumisesta, yhteydestä. Prosessifilosofiaan perehtynyt teologi ja organisaatioanalyytikko Timo Totro toi kuuntelupaikalla esiin tulevaisuuden avoimuuden, sen jännittymisen tunnetun ja tuntemattoman, identiteetin muutoksen ja löytämisen välille, jatkuvaan tulemisen tilaan.

Dramaturgisen ajattelun erityisluonnetta ei ole helppo tiivistää lyhyesti, siihen itseensä kuuluu draaman jännite. Se on toisaalta eläytymistä ja toisaalta etäännyttämistä. Se on dramaturgi Ilja Lehtisen sanoin myös ”tavanomaisen puheen, ajattelun ja mielipiteenmuodostuksen seisauttamista”. Ja samalla kohti tuntematonta kulkemista, uudelle ja toisenlaiselle tilan tekemistä. Metanoia-instituutin viime syksyn Organisoitumisen ajattelumallit -konferenssissa Hermanni Hyytiälä puhui organisaatioiden hahmotusvääristymistä. Sidoksissa tiettyihin ajatusmalleihin, ja samalla niihin kytkeytyviin tarinoihin, emme kykene havaitsemaan toisenlaista. Tämä koskee myös sitä, mitä ajattelemme organisaatioista, millaisia ja mitä organisaatiot ovat. ”Teemme asioita entistä paremmin, mutta teemmekö parempia asioita?”, kysyi Hyytiälä.

Hahmotusvääristymän riski kasvaa siirtymätilanteissa, uuden ja vanhan välissä. Myyteissä ja saduissa tällaista systeemistä siirtymää kuvaavat kertomukset vanhan kuninkaan kuolemasta ja uuden syntymästä. Vanha hallitsija edustaa vallitsevia arvoja ja tarinoita uusien, vaihtoehtoisten vasta muotoutuessa. Työelämämme peruskertomukset juontavat juurensa pitkälle historiaan, edelleen monin osin 1800-luvun teollistumisen aikaan. Nyt ilmastonmuutos muovaa kaikkia kertomuksia uudelleen, myös ja erityisesti työelämään liittyviä. Metanoian taannoin järjestämässä työelämää ja ilmastonmuutosta käsittelevässä Vaikutus tuntematon -seminaarissa BIOS-tutkimusyksikön tutkijat kysyivät työelämän murrokseen liittyen: miten aidosti inhimillistä ja ei-inhimillistä luontoa arvostava, hoivaava ja kehittävä työ voisi kukoistaa? Hyvinvointimme taustalla olevat edistyksen ja kehittymisen tarinat joutuvat ajassamme uudelleenarvioinnin kohteeksi. Jo neljännesvuosisata sitten emeritusprofessori Johannes Lehtonen toi On the Psychology of Oil-Dependence –kirjoituksessaan esiin vaaran todellisuuskuvamme joutuessa kriisiin suurissa muutostilanteissa: ”Todellisuudentajuumme kohdistuva uhka on psykologisesti kaikkein vakavimpia uhkia, joita ihminen voi joutua kohtaamaan. Sen edessä puolustaudutaan tarvittaessa kaikin keinoin, koska tappio tässä tilanteessa näyttää johtavan todellisuuden pirstoutumiseen, ei kehitykseen eikä muutokseen.” Olennaista hänen mukaansa on se, seuraako illuusion romahtamista tuhoava pettymys vai paremman todellisuuskuvan rakentaminen. 

Tragedian peruskysymys on samankaltainen. Tragediassa ei kohtaloita ratkaista vaan kerrotaan, mitä sokeaan viattomuuden tilaan jäämisestä seuraa. Se on tietoiseksi tulemisen draamallistamista. Hahmotusvääristymä on tragedian hamartian, kohtalokkaan erehdyksen, sukulainen. Draamassa henkilöhahmot todentavat hahmotusharhassa elämisen ehtoja. Törmäävät järjen varjoon. Maailma on aina isompi ja oudompi kuin järkeilevät, elämänsä hallintaan pyrkivät henkilöt ymmärtävät. He ilmentävät ihmisen osaan kuuluvaa mahdottomuutta täysin ymmärtää olosuhteita ja elämää kokonaisuudessaan. Draamassa harha, hairahdus, on omien rajojen ja oman tilanteen tunnistamisen väline.

Antautuminen hallinnan tuolle puolen sisältää mahdollisuuden sekä kaaokseen että yhteyteen. Todellisuuskuvan muutos tapahtuu yhteisöllisesti. Voimme kertoa uudenlaisia tarinoita työn merkityksestä ja mielekkyydestä. Tokarczukin sanoin olisi ”lopetettava maailman esineellistäminen, sen mieltäminen paloiteltavaksi ja kulutettavaksi esineeksi ja kertoa se uudelleen eläväksi”. Tämä voi tapahtua palauttamalla maailman lumous. Teatteri ei mielestäni ole ensi sijassa tarinoiden kertomisen vaan niiden seisauttamisen paikka. Se on kiinnostunut siitä, miten tarinat muodostuvat ja mitä seuraa, jos niistä päästetään irti. Se antaa mahdollisuuden maailman kertomiselle uudelleen. 

Tragedian taju voi mahdollistaa parempien asioiden tekemisen elämän hämärillä umpikujilla. Chaplinin kulkurin selviytymiskeinojen loppumaton repertuaari syntyy ainaisesta pulassa olemisesta, poliisia tai isoa miestä pakoon juostessa, kylmän ja nälän välissä. Mutta juuri siinä välissä uusia mahdollisuuksia ja välillä myös rakkauden löytäen. Harhoista koettelemusten kautta vapautuneena mutta lumoutumisen kyvyn säilyttäneenä. 

Helmikuussa alkavaan Organisaatiodramaturgian perusteet & Case Workshop -koulutukseen (1.2.–25.4.2020) voi ilmoittautua 22.1. asti. 

Dramaturgi ja työnohjaaja Helena Ihala on järjestänyt koulutuksia Organisaatiodramaturgiasta Metanoiassa vuodesta 2014 lähtien.

0 kommenttia

Kirjoita kommentti

Haluatko liittyä keskusteluun?
Kommentoi vapaasti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *