Mistä teoria ryhmä- ja yhteisöohjaukseen?

Timo Totro 25.6.2019

Luin vasta nyt Leila Keski-Luopan väitöskirjan Kohti kokonaisvaltaista työnohjauksen teoriaa – Työnohjaus intersubjektiivisena kehitysprosessina (Metanoia Instituutti 2018). Kirja on vaikuttava lukeneisuuden representaatio: tekstisivuja lähes 400, lähdeluettelo 30 sivua, alaviitteitä 412, monet lähes puolen sivun mittaisia. Kirjan pääotsikko ja runsaus tuovat mieleen tieteenfilosofian postmodernin jännitteen: pitääkö pyrkiä kokonaisvaltaiseen ”kaiken teoriaan” vai vastaako todellisuutta paremmin monimuotoinen ”kaikki käy”-asetelma, tai jokin siltä väliltä? Ehkä pyrkimyksestä holistisuuteen seuraa huomaamatta suljetun systeemin riski, dialogista uhkaa tulla magistraalista, keskustelun toinen osapuoli tietää ja määrittää, mikä on totuus; lukijakin kokee joutuvansa asymmetriseen positioon. Joidenkin johtopäätösten kohdalla herää kysymysmerkkejä, huutomerkkejä.

Kirjan lähtökohdat

Tutkimuksen mottona on toteamus: ”Työnohjausta on tyydytty paljolti tarkastelemaan toiminnallisena tekniikkana, jolla on ajateltu olevan hallussa avaimet työn solmukohtiin. Se on mystifioitunut eliksiiriksi lähes kaikkiin työn tai työntekijän ongelmiin – usein lähinnä viimeksi mainittuihin. Teoreettiset perustelut on etsitty makutottumusten mukaan” (Pohjola ja Jokiranta 1991). Mieleen tuli vuosikymmenien takaa juttu, jossa isäntä koeajoi jossakin silloisessa itäblokin maassa valmistettua traktoria ja totesi myyjälle: kyllähän se käytännössä tuntuu toimivan, mutta entä teoriassa? Teoriavajeen selvittely tuo mieleen salapoliisin pulman: kuka on syyllinen? Mystinen työnohjaus, työnohjaaja, hänen kouluttajansa? Ratkaisu on yllättävä: ohjaajiksi onkin valikoitunut synnynnäisiä osaajia!

Tämän jännitteen selvittelystä nousee tutkimuksen ensimmäinen tehtävä, toinen on sellaiseen ihmiskäsitykseen perustuvan työnohjauksen teoreettisen mallin kehittäminen, jossa ”ihminen biologisena, psyykkisenä ja sosiaalisena olentona muodostaa systeemisen kokonaisuuden” osana yhteiskunnallista systeemiä. Näinhän tehtiin jo antiikissa: ensin selvitettiin mikä ja miten oleva on (ontologia/metafysiikka), mikä on ihminen (antropologia), mitä ja miten tiedetään todellisuudesta (epistemologia), miten tulee toimia (etiikka). Kolmas tehtävä on tutkimusmallin lisäksi kehitellä työnohjauksen toimintamalli. Jo kysymys tiedosta ja teoriasta, niiden suhteista ja merkityksistä on mutkikas ja monitasoinen.

Tässä tutkimuksessa ihmisen maailmasuhteen ontologisia perusteita edustaa Karl Popperin todellisuuden jakautumista koskeva teoria, johon kuuluu kolme toistensa kanssa tekemisissä olevaa ”maailmaa”. Maailma 1 sisältää aineellisen todellisuuden tai ihmismielestä riippumattoman luonnon, maailma 2 tajunnan eli psyyken ja maailma 3 ihmisen luomat abstraktit oliot (teoriat, aatteet), materiaaliset abstraktit (kulttuuri) sekä sosiaaliset instituutiot (yhteiskunta). Todellisuutta voi tarkastella näiden kolmen maailman ja niiden välisten suhteiden kautta. Teoria edustaa dynaamista prosessiontologiaa, joka rakentuu emergentille materialismille, linkittyen biologiseen ja kulttuuriseen evoluutioon. Mitään oliomaista sielua ei tarvitse olettaa. Näin ylitetään kartesiolaisuudenkin nimellä esiintynyt vuosituhantinen kiista hengen ja aineen, sielun ja ruumiin (ensisijaisuuden) välillä sekä rakennetaan siltaa yli luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisen kuilun, tässä materian ehdoilla.

Tästä jatkuu kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen kehittely. Se tapahtuu saksalaisen Klaus Holzkampin kriittisen psykologian ja subjektitieteen pohjalta. Taustalla on Marxin ajattelu ja dialektinen materialismi. Mutkia oikoen ja omin sanoin ilmaisten siinä on kysymys yksilön kokemuksesta (suomenkielessä sanalla on kaksi merkitystä), sen tutkimisesta ja konteksteista ympäröivään todellisuuteen. Perinteinen psykologia koejärjestelyineen on pyrkinyt kontrolloimaan aidon persoonallisen kokemuksen ilmenemistä, objektivoinut sen ja rajannut irti yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tieteen on nyt ensiksi selvitettävä yleisellä tasolla kokemuksen historialliset peruselementit ja ”käsitteellistettävä” ne. Erityistieteiden on jatkettava siitä tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, esimerkiksi työnohjauksen kontekstissa.

Keskeinen lähtökohta on ”inhimillisen olemassaolon yhteiskunnallinen välittyneisyys”. Silti olosuhteet eivät ”determinoi yksilön toimintaa; ennemminkin ne kokoutuvat yksilön toiminnan lähtökohdiksi” (Suorsa 2011). Yksilö ei ole vain ”altavastaaja”, vaan myös mahdollistaja. Tästä seuraa kiinnostus ”subjektiivisten toimintaperusteiden” selvittelyyn, esimerkiksi työnohjauksessa. Pyrkimyksissään subjektitiede on löytänyt kumppaneikseen (freudilaisen) psykoanalyysin ja husserl-heideggerlaisen fenomenologian ja ruumiillisuuden (Merleau-Ponty), kehollisuuden ja aistisuuden. Keski-Luopa soveltaa ajattelumallia ’holistisesti’, kokonaisvaltaisesti ihmisen kehityshistorian ja työnohjauksen teorian hahmotuksessaan.

Mitä työnohjaus voi olla

Työnohjaus on (informaation) välityssuhde, välittävä (aikuiskasvatus)instituutio toimijan, työntekijän ja hänen työorganisaationsa välillä. Työnohjauksen perusnäkökulmia ovat toiminta, toimija, rakenne ja kulttuuri. Ohjaajan kannalta ohjauksen ydinfunktioita ovat ohjattavan työn sisällön analysointi, hänen identiteettinsä kannattelu ja luovuutensa vapauttaminen.
Työnohjaus on myös prosessi ohjattavasubjektiin ja ohjaajasubjektin välillä. Se on interaktiivinen, sisäinen ja ulkoinen, tietoinen ja tiedostamaton, aistinen ja kehollinen, monikerroksinen, systeeminen prosessi mikro-, meso- ja makrotasoilla. Keski-Luopa näyttää noudattavan mainitsemaansa Pertti Alasuutarin suositusta tarkastella tutkittavaa ilmiötä eri perspektiiveistä, aina yhdestä perspektiivistä kerrallaan. Tässä tutkimuksessa tarvittavia perspektiivejä on tavattoman monia eikä yksi tarkastelukerta tunnu riittävän. Lukija ei pääse helpolla; nujertaako frustraatio halun oppia?

Holzkampilaiseen tapaan toteutettu työnohjauksen historian selvittelyn osalta seniorilukijalle nousee kysymys, ohjaako teoria havaintojen tulkintaa kohtuuttomasti? Ehkä emme olleet niin tyhmiä kuin kuvataan. Esimerkiksi kirkon työnohjaajakoulutuksen tiimeissä pohdimme ihmiskäsityksiä, oppimisteorioita, ammatillista kehitystä, työtä ja työyhteisöjä, olimme mukana soveltamassa systeemistä ajattelua, tuskin ihan reflektoimatta hurahdimme dynaamiseen psykologiaan. Koulutusohjelmien artikkeleissa integroitiin fenomenologista kokemustietoa erilaisiin teoreettisiin lähestymistapoihin. Pitääkö kaikilla työnohjaajilla olla sama ontologia ja metateoria? Analogisesti: onko näin esimerkiksi kaikilla psykoterapian suuntauksilla?

Keski-Luopan teorian fokuksessa on yksilöohjaus. Systeemisyys ja prosessisuus ovat näkökulmina mukana, mutta ryhmien ja organisaatioiden osalta ymmärrettävästi lähinnä alaviitteissä. Kevyesti sanoen subjektitieteen rinnalle tarvitaan subjektientiedettä. Raja työnohjauksen ja konsultaation välillä taitaa olla aika liukuva, voisiko työnohjaus olla vaikkapa työkonsultaatiota?

Teorian rakentamisen ’toisenlainen’ mahdollisuus

Bionilaisittain haluan tarjota teorian rakentamiseen ’toisenlaisen’ mahdollisuuden. Metanoian konsultaatiotyön metateoriana systeemisen ajattelun ohella on pitkään ollut prosessiajattelu. Todellisuuden filosofiseksi tulkintamalliksi näiden takaa löytyy prosessiontologia, esimerkiksi A.N. Whiteheadin tulkitsemana. Olen avannut sitä hieman edellisessä blogikirjoituksessani Todellisuuden prosessinen rakentuminen. Erinomainen johdatus prosessiajattelun teoriaan ja käytäntöön on Metanoian artikkelikirja ”Organisaatio prosessina” (2018). Systeemisiä siirtymiä ja metateoreettisia ’käänteitä’ (kielellinen/narratiivinen, kognitiivinen, ruumiillinen) on käsitelty laajassa artikkelissa myös Metanoian kirjassa ”Askel, askel, harha-askel. Työnohjaaja ja konsultti systeemien viidakossa” (2014). Kaiken kaikkiaan teoksessa tutkitaan systeemistä ajattelua työnohjauksen kontekstissa. Kohti erityisteorioita edetään teoksessa ”Konsultointi keskusteluna” (2015). Tavistock-tradition nimellä meillä tunnettu ajattelumalli päivitettynä tarjoaa edelleen teoria-alustaa. ’Tukiopetusta’ on tarjolla Metanoian koulutusohjelmissa ja erillisissä tilaisuuksissa.

Olen ymmärtänyt, että Metanoiassa ollaan terävöittämässä/käsitteellistämässä organisaatioanalyyttista näkökulmaa työnohjaukseen. Suositan whiteheadilaista prosessiontologista lähestymistapaa linkitettynä aiemmin omaksuttuun kompleksiseen systeemisyyteen ja prosessisuuteen teorian ja käytännön jäsentämisessä. Keski-Luopan kirja toimii tässä monelta osin hyvin yhtenä hakuteoksena.

“Niin kuin tää olis Shakespearea”

Helena Ihala 11.6.2019

Näyttelijä Seela Sella on todennut, että näyttämö on ainoa paikka, jossa ei saa näytellä. Realismin ja fiktiivisyyden suhde totuuteen on paradoksaalinen. Satu tai myytti voi olla syvästi totta. Arkirealismia elävä organisaatio taas pahimmillaan hyvinkin ’fiktiivinen’: näytellään työtä tietyin askelmerkein, kulisseissa, jotka uskotaan tosiksi, muiden kirjottamin vuorosanoin, roolien takaa. Se on teatteria sanan huonossa merkityksessä, sukua teeskentelylle.

Kirjassa Jumalainen näytelmä – dramaturgisia työkaluja (Like, 2012) kolme dramaturgia keskustelevat siitä, miten asennoitua uuteen työn alle otettavaan materiaaliin.

LONKA: Kun ottaa tekstin ensimmäistä kertaa käteensä pitää aktiivisesti ajatella: ”Hyväksyn tämän tekstin.” Ja lukea hämmästellen.

PÖYHÖNEN: ”Luen tätä niin kuin tää olis Shakespearea”. Sillä kunnioituksella.

LEO: ”Tää on mestariteos”.

Kun aikoinaan opiskelin työnohjaajaksi ja tein ensimmäisiä ryhmäohjauksiani, huomasin ajattelevani ja toimivani dramaturgin päällä. Se tuntui luontevalta dramaturgi-ohjaajana, mutta yritin sitä ensin vastustaa ja asettelin uusia laseja silmille, päätä uuteen asentoon. Annoin pian periksi. Uudenlaiset ajatukset puhalsivat organisaatioiden kehittämisen ja tutkimisen maailmassa, ja niihin oli kiehtovaa liittyä. Dramaturgia aukesi uudessa yhteydessään yhtenä perustavanlaatuisena tapana hahmottaa organisoitumisen prosesseja ja työelämän kompleksisuutta.

Dramaturgia on tiedon- ja taiteenala. Mutta dramaturgia on myös asenne, eetos, omanlaisensa suhde maailmaan. ”Niin kuin tää olis Shakespearea”. Samaa eetosta voi soveltaa organisaatioiden ja työelämän ilmiöiden ymmärtämiseen ja kehittämiseen. Kaaoksen kannattelemiseen vanhan väistyessä ja uuden antaessa odottaa itseään. Merkitysten ja mielen rakentamiseen isojen muutosten aikana. Mestariluomusten mahdollistamiseen.

PÖYHÖNEN: Mä oon törmänny toistuvasti tilanteeseen, jossa täytyy sanoa ”tää on erittäin hyvä versio, nyt sulla on maailma löytyny. Nyt heitä kaikki pois ja alota alusta ja ota vielä kolme kuukautta kirjoitusaikaa”. Sitä kukaan ei halua kuulla.

Mestariluomuksiin tarvitaan työtä, se tiedetään. Paljon työtä. Mutta sen idun, jossa mestariteos uinuu, voi nähdä vain hyväksymällä, hämmästelemällä ja kunnioittamalla. Ei pienennetä. Annetaan mahdollisuus, nähdään potentiaali. Transponoidaan arki ja opitaan kuvittelemalla. Asenne ratkaisee. Sen kautta päästään realismin ikeestä.

Kun nyt on alettu organisaatioiden sijaan puhua organisoitumisesta, rakenteiden sijaan prosesseista, kehittämistyön ja draaman dialogi on hedelmällisimmillään. Dramaturgia on toiminnan, prosessien ja muutoksen kuvausta ja kytkeytyy siten lähtökohtaisesti prosessiajattelun perinteeseen. Siinä missä yllätykselliset käänteet luovat vaikuttavan draaman, nykyorganisaatioita luonnehtivat odottamattomat kehityskulut. Roolihenkilöiden väliset moniulotteiset kytkennät kuuluvat hyvään draamaan, organisaatioissa eletään keskinäisriippuvuuksien aikaa. Jännityksen säilyminen loppuun asti on draaman peruselementti, heikko ennakoitavuus nykytyöelämää. On luontevaa tarkastella organisaatioita draaman kehyksessä.

Oppiessamme havainnoimaan ja rakentamaan kompleksisuutta draamassa opimme tunnistamaan ja työstämään sitä myös organisaatioissa. Dramaturgian opettajani Tove Idström kuvaili, miten käsikirjoitus alkaa kehrätä. ”Jokin asia alkaa vaivata ja siitä alkaa ottaa selvää. Kohta huomaa kaikkien havaintojen liittyvän tähän asiaan, todellisuus rajautuu vaivaavan asian mukaan”. Subjektiivisuus voi tavoittaa olennaista, kun lähtökohta on avoimuus ja uteliaisuus, aito antautuminen prosessille. Tällaisessa työskentelyssä yhteyksien ja kytkentöjen ennakoimaton esiin nouseminen, kaaoksen dramaturginen järjestyminen on mahdollista. Se on fiktiivisen maailman syntymistä. Rajautunut todellisuus ylittää rajansa merkitysten avaruudessa. Tove sanoi: Aihe on valmis, kun se tulee luo.

Aristoteleen mukaan taide käsittelee sitä, mikä on mahdollista eikä vain toteutunutta. Siksi taide voi saavuttaa yleisiä totuuksia. Päästään realismin ikeestä. Työelämän helmet ovat ensin vain hiertäviä siruja, häiriöitä, jotka ilman työstämistä ja suojaa eivät pääse kehittymään. Organisaatiodramaturgiassa niiden ympärille eritetään helmiäistä kunnioituksella, hämmästellen, hyväksyen. Asenne ratkaisee.


Helena Ihala on järjestänyt koulutuksia Organisaatiodramaturgiasta Metanoiassa vuodesta 2014 lähtien. Syksyllä 2019 alkaa seuraava Organisaatiodramaturgian peruskoulutus (19.10.–14.12.2019) ja keväällä 2020 Organisaatiodramaturgian perusteet & Case Workshop (1.2.–25.4.2020). Syksyllä käynnistyy myös organisaatiodramaturginen kirjoittajaryhmä (27.9.2019 alkaen).

Lue myös Helenan blogikirjoitus draaman, dialogisuuden ja työelämän yhteyksistä.