Kiitollisuus

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Terttu Malo 10.11.2019

Ulkona on hiljaista, lumi vaimentaa maiseman. Puut kauneimmillaan paksun valkean kuorman pehmentäminä ja ryhdistäminä. Metsän värit ovat vaihtuneet harmaan eri sävyihin, kivet ja kaatuneet rungot kertovat itsestään vain aavistuksina kumpuilevassa maisemassa. Aurinko tuo taivaalle sinisen ja kellanpunaisen pehmeitä sävyjä päivää kirkastamaan. On sunnuntai.

Takana pari viikkoa pitkiä työpäiviä, inspiroivaa, luovaa ja haastavaa työtä upeiden ja monella tapaa lahjakkaiden ihmisten kanssa. 

Suuresti arvostamani opettaja kommentoi yli seitsemänkymmentävuotiaana muutamaa huomiotani: ”Tuota en olekaan tullut ajatelleeksi”. Siitä jäi lähtemätön jälki itseeni – pidä mielesi avoimena, uskalla ajatella toisin, se ei ole sinulta pois. Lause, jota hän itse tuskin edes huomasi, mutta minulle sen merkitys on korostunut aina vain vahvempana. Olemme toinen toisillemme merkityksellisiä ja tärkeitä. 

Juuri nyt kaikki on hyvin.

Näkyvän ja näkymättömän rajalla ratkaisevaa on kyky kuvitella

/2 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Risto Puutio 14.10.2019

Mitä kaikkea voinkaan nähdä syksyisessä metsässä? Tätä ajattelen havainnoidessani maan pinnan muotoja ja puiden värivaihteluita sekä tähytessäni sammalikosta nousevia sieniä. Ajatus vaihtuu toiseen: oikeastaan kykenen näkemään vain ohuen kerroksen eliöiden ja kasvien kytkeytyneisyydestä sekä kaikesta siitä elämästä, joista metsän mikroekosysteemit ja niiden muodostamat laajemmat ekosysteemit rakentuvat.  

Sosiaaliset systeemit – tiimit, työyhteisöt, organisaatiot – muodostavat myös eri toimijoistaan, verkostoistaan ja teknologioistaan ekosysteemejä, joihin pätee tuo sama: voimme nähdä niiden toiminnasta vain pienen osan valtaosan kytkennöistä jäädessä vaikeammin havaittavaksi. Näkymätön on sienirihmaston tavoin olemassa ja vaikuttaa kokonaisuuden toimintaan.

Työnohjaajina ja konsultteina olemme toistuvasti näkyvän ja näkymättömän rajalla.  Teemme havaintoja näkyvästä vuorovaikutuksesta ja kuulemme asiakkaidemme havaintoja  työn arjen tapahtumista. Pinnan alla olevat vaikeammin havaittavat merkitysten maailmat alkavat näyttäytyä asiakkaiden tarinoissa, joissa luodaan tulkintaa arjen tapahtumille. Joskus nuo tarinat kertovat valtakamppailuista, joskus säilyttämisen ja muuttamisen ristiriidasta tai muista organisaation jännitteistä. Niiden näkyväksi tekeminen voi horjuttaa vallitsevaa keskinäisten suhteiden ja vallan tasapainoa ja siten ihmisten turvallisuuden tunnetta. Siksi eivät ne helposti nouse avoimeen yhteiseen keskusteluun, vaan jatkavat systeemin ylläpitämistä vaikka muuttumisen tarve olisi ensisijaisempaa.

Pinnan alla on muutakin kuin systeemin suhteiden organisoitumiseen liittyvää dynamiikkaa. Näkymättömissä pysyvät myös systeemin toistuvat käyttäytymisen kaavat, niitä tuottavat rakenteet ja yhteisön kulttuurin ”pohjalla” olevat ajattelun perusteet, mielen mallit. Kulttuurisen jäävuoren malli on yksi kuvaus näistä vaikeammin havaittavista puolista sosiaalisia systeemejä.  

On tärkeää huomata, että sosiaalisen todellisuuden ”näkymätön” ei ole absoluuttista vaan sitä tuotetaan ja muovaillaan puheella. Pinnan alla oleva ei myöskään ole staattisesti pysyvää vaan liikkeessä olevaa. Meidän on syytä kysyä, millaiset pinnan alla menevät prosessit tekevät näkyviä asioita ymmärrettäväksi ja kuinka nämä prosessit elävät ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja puhumisen myötävaikutuksesta.

Kykymme havaita liittyy kykyymme kuvitella. Kyky kuvitella kokonaisuuden toimintaa oli edellytys sille, että tutkijat saattoivat ymmärtää sienirihmastojen merkityksen sille, mitä voimme niiden tuloksena nähdä. Mikroekosysteemien löytäminen on vaatinut hurjaa uteliasuutta ja kuvittelukykyä. Maailmankaikkeuden luonnetta tutkineet Nobel-palkitut fyysikot saivat selville, että arvioilta 95% universumin massaenergiasta on näkymättömissä, pimeänä aineena ja energiana. Ilman uteliaisuutta siihen, että ”täällä on jotain muutakin kuin minkä voimme aluksi nähdä” tutkijat eivät olisi koskaan kyenneet tunnistamaan pimeää ainetta. Jotain yhtenevää tällä planetaarisella systeemillä lienee ihmisen luomiin sosiaalisiin systeemeihin. Suurin osa kokonaisuudesta lienee näkymättömissä mutta silti kuviteltavissa. 

Kaikki kuviteltu ei silti ole olemassa. Meidän on siksi oltava uteliaita myös itsemme suhteen. Organisaatiotyössä olemme itse osa havainnoitavaa systeemiä. Siksi olemme alttiita myös sille, minkä näkeminen itsellemme on vaikeaa tai mitä asioita olemme erityisen hanakoita näkemään. Itsemme ja oman toimijuutemme katsomisen taidot ovat siten olennaisia sen tunnistamisessa, kuinka itse olemme osa havaintojemme kohdetta. Uteliaisuus ja kyky kuvitella sekä taito vaihtaa näkökulmaa ovat keskeisiä keinojamme sosiaalisen ”näkymättömän” lähestymisessä.

Yhden asian olen systeemeistä kiinnostuneena ammattilaisena ainakin oppinut. Systeemin eri tasot vaikuttavat toisiinsa. Merkillisellä tavalla kuljeskelu metsässä jätti minuun jälkensä levollisuuden tunteena.

Onko organisaatio olemassa?

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Tarjositpa Atso Juote inspiroivaa tekstiä organisaatiosta ja ihmisen vapaasta tahdosta organisoitua; siihen muutama spontaani liittymä. Kollegasi pyyntö tuoda organisaatio-olio huoneeseen keskustelukumppaniksi linkittyy kauniisti länsimaisen filosofian antiikista periytyvään, yhä ratkaisemattomaan kiistaan nominalismin ja realismin välillä.

Pienen konsultaation pohjalta Wikipedian kanssa päädyin seuraavaan yksinkertaistukseen. Kysymys on ontologisista eli todellisuuden olemassaolon edellytyksistä ja ehdoista. Termi ”nominalismi” tulee latinan sanasta nomen (”nimi”). Nominalismin mukaan universaalit/käsitteet ovat ainoastaan sanoja, ”nimilappuja”, joita käytämme kuvaamaan joitakin olioita, tässä esimerkiksi oliota ”organisaatio”. Niitä ei ole ’oikeasti’ olemassa ihmisen tietoisen mielen ulkopuolella. Mutkikkaammin sanoen: mielen käsitteillä ei ole itsenäistä, objektiivista olemassaoloa ulkoisessa todellisuudessa. Suurin osa nominalisteista katsoo, että ainoastaan aika-avaruudelliset fysikaaliset partikulaarit eli yksilöoliot (organisaation muodostavat jäsenet) ovat todellisia, ja yleiskäsitteet (organisaatio) ovat olemassa vain niistä johdettuina. Nominalismista on olemassa useita muunnelmia. – Atson kollega tuntuu olevan vankka nominalismin kannattaja.

(Käsite)realisti katsoo, että kun käytämme sellaisia kuvaavia käsitteitä kuin ‘kissa’ tai ‘vihreä’ (tässä organisaatio), näiden käsitteiden muodot ovat todella olemassa itsenäisinä maailmassa, jonkinlaisessa abstraktissa todellisuudessa. – Atson kollega voi vain kielen kutsumana saada ’organisaatio-olion’ paikalle. Atson mainitsema Giddens tuntuu olevan käsiterealisti.

Voisiko kielen uutta luovaan voimaan uskova sosiaalinen konstruktionismi tarjota kiistaan välittävän ratkaisun? Sen mukaan organisaatio on puheella rakennettu sosiaalinen konstruktio. Kun se on tehty puhumalla, sitä voidaan muuttaa myös puhumalla. Organisaatio-käsite alkaa realisoitua vaikkapa aamuisin, kun jäsenet tulevat yhteisiin ’tiloihin’, myös etätyössä, ja ovat erilaisessa vuorovaikutuksessa keskenään ja verkostoissa ulospäin. Työpäivän jälkeen organisaation käsite taas muuttaa muotoaan.

Tähän nominalismi-realismi -jännitteeseen linkittyy myös antiikista tuttu prosessiajattelun olettamus maailmaa muuttavasta voimasta (dynamis, energeia) sekä yksilö- että yhteisötasolla. Biologiassa evoluutio taitaa nykyisiin edetä kamppaillen ja yhteistyössä, kulttuurinen evoluutio samoin. Hegel puhui maailmanhengen kehityksestä, Marx hengen ja materian dialektiikasta ja revoluutiosta. Onko tämä dynamiikka itseohjautuvaa ja -organisoituvaa kohti yhteistä hyvää? Vai pyrkiikö joku ulkopuolinen ohjaamaan sitä omaan suuntaansa? Mistä tulevat kurittavat foucaultlaiset vallanpitäjät? Prosessi näyttää vähintäänkin jännitteiseltä. Ihmisen ja organisoitumisen ’vapaa tahto’ on ollut myös antiikista saakka ratkaisematon kysymys.

Palaan vielä nominalismiin ja realismiin pienellä hypoteesilla. Olisiko niin, että organisoimisen ja johtamisen historiassa realistit liittyvät taylorismin ja normatismin perinteeseen (top down) ja nominalistit ns. ihmissuhdekoulukunnan ja kulttuurin prosessiseen traditioon (down top)?

Tällaisessa jännitekentässä konsultti toimii. Tervetuloa organisoitumisen kannattelijat (containers)!

Timo Totro

–

Organisoitumisen malleja ja suhdettamme niihin tarkastellaan 11.10.2019 Metanoia Instituutin konferenssissa: Organisoitumisen ajattelumallit.  Konferenssissa tutustut niihin mielen malleihin, joilla organisaatioita on yritetty aiemmin ymmärtää sekä malleihin, jotka vasta nyt alkavat tulla nähdyksi ja ymmärretyksi.

Onko ihminen vapaa organisoitumaan?

/1 Kommentti/Kategoria: /Kirjoittaja:

Atso Juote 16.9.2019

Prosessiajatteluun liittyy ajatus jatkuvasta organisoitumisesta. Sitä tapahtuu kaiken aikaa suhteessa toisiin ihmisiin sekä materiaalisiin artefakteihin että symboleihin. Näin ymmärretty organisoituminen johtaa idealistisimmillaan tulkintoihin, joissa organisaatio on olemassa ainoastaan ihmisten välisenä toimintana. Organisoituva yhteisö on jatkuvasti liikkeessä. Sitä ei olisi mielekästä kuvata esimerkiksi pysähtyneinä kaavioina. Kompleksisuus- ja kaaosteorioiden syvästi läpitunkema kollegani demonstroi tätä ajatusta toteamalla:  ”Jos organisaatio-niminen olio on olemassa, tuokaa se tähän huoneeseen, neuvotellaan sen kanssa.”

Maailmaa ja organisaatioita voi hahmottaa toisellakin tavalla. Esim. Giddens (1991) tuo esille yhteiskunnan ”sosiaalisen” luonteen. Hänen ja toki monen muunkin auktoriteetin mukaan yhteisöllä on ihmisten synnyttämiä, mutta heistä riippumattomia sosiaalisia rakenteita ja toimintatapoja. Tässä mielessä ”sosiaalinen” ja siten myös organisaatiot olisivat olemassa ihmisistä riippumatta ja ne määrittelisivät, jopa kahlitsisivat meitä. Focault kuvaa tutkimuksissaan rakenteellista ja usein rajoittavaa valtaa, joka kätkeytyy paitsi hierarkioihin, myös käytettyyn kieleen ja vallitseviin uskomuksiin. Giddens itse esitti, että reflektiivisellä ihmisellä on mahdollisuus omalla toiminnallaan muuttaa sosiaalista eli meitä ohjaavia kulttuurisia odotuksia. Näin ymmärretty organisaatio ei kuitenkaan muutu kuitenkaan kovin nopeasti.

Jos organisaatio on olemassa ”sosiaalisena”, se määrittelee ja antaa rajoja ihmisen toiminnalle. Jos ihminen on vapaa organisoitumaan, hän pystyisi muuttamaan yhdessä muiden ihmisten kanssa sosiaalista ja sen reunaehtoja. ”Onko ihminen vapaa organisoitumaan” -kysymys voi kuulostaa merkityksettömältä näpertelyltä. Kysymys asettuu kuitenkin uuteen valoon, jos tarkastelee sen kautta itseohjautuvuutta ja itseorganisoitumista. Näiden käsitteiden ilosanoma on ollut, että autonominen ihminen voi luoda itseorganisoitumisen kautta kaikkea hyvää tuottavan tehokkaan toimintaympäristön. Jos taas itseorganisoituminen on alisteinen vallitseville uskomuksille ja ”sosiaalisen” säännöille, muuttuu itseorganisoituminen sisäistyneeksi kuriksi. Itseorganisoitumisen kautta toteuttaisimme vallanpitäjien toiveita ja tarpeita niitä kyyseenalaistamatta ja ilman ulkoista kontrollia. Hyvästi esimiehet.

_

Organisoitumisen malleja ja suhdettamme niihin tarkastellaan 11.10.2019 Metanoia Instituutin konferenssissa: Organisoitumisen ajattelumallit.  Konferenssissa tutustut niihin mielen malleihin, joilla organisaatioita on yritetty aiemmin ymmärtää sekä malleihin, jotka vasta nyt alkavat tulla nähdyksi ja ymmärretyksi.

Mistä teoria ryhmä- ja yhteisöohjaukseen?

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Timo Totro 25.6.2019

Luin vasta nyt Leila Keski-Luopan väitöskirjan Kohti kokonaisvaltaista työnohjauksen teoriaa – Työnohjaus intersubjektiivisena kehitysprosessina (Metanoia Instituutti 2018). Kirja on vaikuttava lukeneisuuden representaatio: tekstisivuja lähes 400, lähdeluettelo 30 sivua, alaviitteitä 412, monet lähes puolen sivun mittaisia. Kirjan pääotsikko ja runsaus tuovat mieleen tieteenfilosofian postmodernin jännitteen: pitääkö pyrkiä kokonaisvaltaiseen ”kaiken teoriaan” vai vastaako todellisuutta paremmin monimuotoinen ”kaikki käy”-asetelma, tai jokin siltä väliltä? Ehkä pyrkimyksestä holistisuuteen seuraa huomaamatta suljetun systeemin riski, dialogista uhkaa tulla magistraalista, keskustelun toinen osapuoli tietää ja määrittää, mikä on totuus; lukijakin kokee joutuvansa asymmetriseen positioon. Joidenkin johtopäätösten kohdalla herää kysymysmerkkejä, huutomerkkejä.

Kirjan lähtökohdat

Tutkimuksen mottona on toteamus: ”Työnohjausta on tyydytty paljolti tarkastelemaan toiminnallisena tekniikkana, jolla on ajateltu olevan hallussa avaimet työn solmukohtiin. Se on mystifioitunut eliksiiriksi lähes kaikkiin työn tai työntekijän ongelmiin – usein lähinnä viimeksi mainittuihin. Teoreettiset perustelut on etsitty makutottumusten mukaan” (Pohjola ja Jokiranta 1991). Mieleen tuli vuosikymmenien takaa juttu, jossa isäntä koeajoi jossakin silloisessa itäblokin maassa valmistettua traktoria ja totesi myyjälle: kyllähän se käytännössä tuntuu toimivan, mutta entä teoriassa? Teoriavajeen selvittely tuo mieleen salapoliisin pulman: kuka on syyllinen? Mystinen työnohjaus, työnohjaaja, hänen kouluttajansa? Ratkaisu on yllättävä: ohjaajiksi onkin valikoitunut synnynnäisiä osaajia!

Tämän jännitteen selvittelystä nousee tutkimuksen ensimmäinen tehtävä, toinen on sellaiseen ihmiskäsitykseen perustuvan työnohjauksen teoreettisen mallin kehittäminen, jossa ”ihminen biologisena, psyykkisenä ja sosiaalisena olentona muodostaa systeemisen kokonaisuuden” osana yhteiskunnallista systeemiä. Näinhän tehtiin jo antiikissa: ensin selvitettiin mikä ja miten oleva on (ontologia/metafysiikka), mikä on ihminen (antropologia), mitä ja miten tiedetään todellisuudesta (epistemologia), miten tulee toimia (etiikka). Kolmas tehtävä on tutkimusmallin lisäksi kehitellä työnohjauksen toimintamalli. Jo kysymys tiedosta ja teoriasta, niiden suhteista ja merkityksistä on mutkikas ja monitasoinen.

Tässä tutkimuksessa ihmisen maailmasuhteen ontologisia perusteita edustaa Karl Popperin todellisuuden jakautumista koskeva teoria, johon kuuluu kolme toistensa kanssa tekemisissä olevaa ”maailmaa”. Maailma 1 sisältää aineellisen todellisuuden tai ihmismielestä riippumattoman luonnon, maailma 2 tajunnan eli psyyken ja maailma 3 ihmisen luomat abstraktit oliot (teoriat, aatteet), materiaaliset abstraktit (kulttuuri) sekä sosiaaliset instituutiot (yhteiskunta). Todellisuutta voi tarkastella näiden kolmen maailman ja niiden välisten suhteiden kautta. Teoria edustaa dynaamista prosessiontologiaa, joka rakentuu emergentille materialismille, linkittyen biologiseen ja kulttuuriseen evoluutioon. Mitään oliomaista sielua ei tarvitse olettaa. Näin ylitetään kartesiolaisuudenkin nimellä esiintynyt vuosituhantinen kiista hengen ja aineen, sielun ja ruumiin (ensisijaisuuden) välillä sekä rakennetaan siltaa yli luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisen kuilun, tässä materian ehdoilla.

Tästä jatkuu kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen kehittely. Se tapahtuu saksalaisen Klaus Holzkampin kriittisen psykologian ja subjektitieteen pohjalta. Taustalla on Marxin ajattelu ja dialektinen materialismi. Mutkia oikoen ja omin sanoin ilmaisten siinä on kysymys yksilön kokemuksesta (suomenkielessä sanalla on kaksi merkitystä), sen tutkimisesta ja konteksteista ympäröivään todellisuuteen. Perinteinen psykologia koejärjestelyineen on pyrkinyt kontrolloimaan aidon persoonallisen kokemuksen ilmenemistä, objektivoinut sen ja rajannut irti yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tieteen on nyt ensiksi selvitettävä yleisellä tasolla kokemuksen historialliset peruselementit ja ”käsitteellistettävä” ne. Erityistieteiden on jatkettava siitä tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, esimerkiksi työnohjauksen kontekstissa.

Keskeinen lähtökohta on ”inhimillisen olemassaolon yhteiskunnallinen välittyneisyys”. Silti olosuhteet eivät ”determinoi yksilön toimintaa; ennemminkin ne kokoutuvat yksilön toiminnan lähtökohdiksi” (Suorsa 2011). Yksilö ei ole vain ”altavastaaja”, vaan myös mahdollistaja. Tästä seuraa kiinnostus ”subjektiivisten toimintaperusteiden” selvittelyyn, esimerkiksi työnohjauksessa. Pyrkimyksissään subjektitiede on löytänyt kumppaneikseen (freudilaisen) psykoanalyysin ja husserl-heideggerlaisen fenomenologian ja ruumiillisuuden (Merleau-Ponty), kehollisuuden ja aistisuuden. Keski-Luopa soveltaa ajattelumallia ’holistisesti’, kokonaisvaltaisesti ihmisen kehityshistorian ja työnohjauksen teorian hahmotuksessaan.

Mitä työnohjaus voi olla

Työnohjaus on (informaation) välityssuhde, välittävä (aikuiskasvatus)instituutio toimijan, työntekijän ja hänen työorganisaationsa välillä. Työnohjauksen perusnäkökulmia ovat toiminta, toimija, rakenne ja kulttuuri. Ohjaajan kannalta ohjauksen ydinfunktioita ovat ohjattavan työn sisällön analysointi, hänen identiteettinsä kannattelu ja luovuutensa vapauttaminen.
Työnohjaus on myös prosessi ohjattavasubjektiin ja ohjaajasubjektin välillä. Se on interaktiivinen, sisäinen ja ulkoinen, tietoinen ja tiedostamaton, aistinen ja kehollinen, monikerroksinen, systeeminen prosessi mikro-, meso- ja makrotasoilla. Keski-Luopa näyttää noudattavan mainitsemaansa Pertti Alasuutarin suositusta tarkastella tutkittavaa ilmiötä eri perspektiiveistä, aina yhdestä perspektiivistä kerrallaan. Tässä tutkimuksessa tarvittavia perspektiivejä on tavattoman monia eikä yksi tarkastelukerta tunnu riittävän. Lukija ei pääse helpolla; nujertaako frustraatio halun oppia?

Holzkampilaiseen tapaan toteutettu työnohjauksen historian selvittelyn osalta seniorilukijalle nousee kysymys, ohjaako teoria havaintojen tulkintaa kohtuuttomasti? Ehkä emme olleet niin tyhmiä kuin kuvataan. Esimerkiksi kirkon työnohjaajakoulutuksen tiimeissä pohdimme ihmiskäsityksiä, oppimisteorioita, ammatillista kehitystä, työtä ja työyhteisöjä, olimme mukana soveltamassa systeemistä ajattelua, tuskin ihan reflektoimatta hurahdimme dynaamiseen psykologiaan. Koulutusohjelmien artikkeleissa integroitiin fenomenologista kokemustietoa erilaisiin teoreettisiin lähestymistapoihin. Pitääkö kaikilla työnohjaajilla olla sama ontologia ja metateoria? Analogisesti: onko näin esimerkiksi kaikilla psykoterapian suuntauksilla?

Keski-Luopan teorian fokuksessa on yksilöohjaus. Systeemisyys ja prosessisuus ovat näkökulmina mukana, mutta ryhmien ja organisaatioiden osalta ymmärrettävästi lähinnä alaviitteissä. Kevyesti sanoen subjektitieteen rinnalle tarvitaan subjektientiedettä. Raja työnohjauksen ja konsultaation välillä taitaa olla aika liukuva, voisiko työnohjaus olla vaikkapa työkonsultaatiota?

Teorian rakentamisen ’toisenlainen’ mahdollisuus

Bionilaisittain haluan tarjota teorian rakentamiseen ’toisenlaisen’ mahdollisuuden. Metanoian konsultaatiotyön metateoriana systeemisen ajattelun ohella on pitkään ollut prosessiajattelu. Todellisuuden filosofiseksi tulkintamalliksi näiden takaa löytyy prosessiontologia, esimerkiksi A.N. Whiteheadin tulkitsemana. Olen avannut sitä hieman edellisessä blogikirjoituksessani Todellisuuden prosessinen rakentuminen. Erinomainen johdatus prosessiajattelun teoriaan ja käytäntöön on Metanoian artikkelikirja ”Organisaatio prosessina” (2018). Systeemisiä siirtymiä ja metateoreettisia ’käänteitä’ (kielellinen/narratiivinen, kognitiivinen, ruumiillinen) on käsitelty laajassa artikkelissa myös Metanoian kirjassa ”Askel, askel, harha-askel. Työnohjaaja ja konsultti systeemien viidakossa” (2014). Kaiken kaikkiaan teoksessa tutkitaan systeemistä ajattelua työnohjauksen kontekstissa. Kohti erityisteorioita edetään teoksessa ”Konsultointi keskusteluna” (2015). Tavistock-tradition nimellä meillä tunnettu ajattelumalli päivitettynä tarjoaa edelleen teoria-alustaa. ’Tukiopetusta’ on tarjolla Metanoian koulutusohjelmissa ja erillisissä tilaisuuksissa.

Olen ymmärtänyt, että Metanoiassa ollaan terävöittämässä/käsitteellistämässä organisaatioanalyyttista näkökulmaa työnohjaukseen. Suositan whiteheadilaista prosessiontologista lähestymistapaa linkitettynä aiemmin omaksuttuun kompleksiseen systeemisyyteen ja prosessisuuteen teorian ja käytännön jäsentämisessä. Keski-Luopan kirja toimii tässä monelta osin hyvin yhtenä hakuteoksena.

”Niin kuin tää olis Shakespearea”

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Helena Ihala 11.6.2019

Näyttelijä Seela Sella on todennut, että näyttämö on ainoa paikka, jossa ei saa näytellä. Realismin ja fiktiivisyyden suhde totuuteen on paradoksaalinen. Satu tai myytti voi olla syvästi totta. Arkirealismia elävä organisaatio taas pahimmillaan hyvinkin ’fiktiivinen’: näytellään työtä tietyin askelmerkein, kulisseissa, jotka uskotaan tosiksi, muiden kirjottamin vuorosanoin, roolien takaa. Se on teatteria sanan huonossa merkityksessä, sukua teeskentelylle.

Kirjassa Jumalainen näytelmä – dramaturgisia työkaluja (Like, 2012) kolme dramaturgia keskustelevat siitä, miten asennoitua uuteen työn alle otettavaan materiaaliin.

LONKA: Kun ottaa tekstin ensimmäistä kertaa käteensä pitää aktiivisesti ajatella: ”Hyväksyn tämän tekstin.” Ja lukea hämmästellen.

PÖYHÖNEN: ”Luen tätä niin kuin tää olis Shakespearea”. Sillä kunnioituksella.

LEO: ”Tää on mestariteos”.

Kun aikoinaan opiskelin työnohjaajaksi ja tein ensimmäisiä ryhmäohjauksiani, huomasin ajattelevani ja toimivani dramaturgin päällä. Se tuntui luontevalta dramaturgi-ohjaajana, mutta yritin sitä ensin vastustaa ja asettelin uusia laseja silmille, päätä uuteen asentoon. Annoin pian periksi. Uudenlaiset ajatukset puhalsivat organisaatioiden kehittämisen ja tutkimisen maailmassa, ja niihin oli kiehtovaa liittyä. Dramaturgia aukesi uudessa yhteydessään yhtenä perustavanlaatuisena tapana hahmottaa organisoitumisen prosesseja ja työelämän kompleksisuutta.

Dramaturgia on tiedon- ja taiteenala. Mutta dramaturgia on myös asenne, eetos, omanlaisensa suhde maailmaan. ”Niin kuin tää olis Shakespearea”. Samaa eetosta voi soveltaa organisaatioiden ja työelämän ilmiöiden ymmärtämiseen ja kehittämiseen. Kaaoksen kannattelemiseen vanhan väistyessä ja uuden antaessa odottaa itseään. Merkitysten ja mielen rakentamiseen isojen muutosten aikana. Mestariluomusten mahdollistamiseen.

PÖYHÖNEN: Mä oon törmänny toistuvasti tilanteeseen, jossa täytyy sanoa ”tää on erittäin hyvä versio, nyt sulla on maailma löytyny. Nyt heitä kaikki pois ja alota alusta ja ota vielä kolme kuukautta kirjoitusaikaa”. Sitä kukaan ei halua kuulla.

Mestariluomuksiin tarvitaan työtä, se tiedetään. Paljon työtä. Mutta sen idun, jossa mestariteos uinuu, voi nähdä vain hyväksymällä, hämmästelemällä ja kunnioittamalla. Ei pienennetä. Annetaan mahdollisuus, nähdään potentiaali. Transponoidaan arki ja opitaan kuvittelemalla. Asenne ratkaisee. Sen kautta päästään realismin ikeestä.

Kun nyt on alettu organisaatioiden sijaan puhua organisoitumisesta, rakenteiden sijaan prosesseista, kehittämistyön ja draaman dialogi on hedelmällisimmillään. Dramaturgia on toiminnan, prosessien ja muutoksen kuvausta ja kytkeytyy siten lähtökohtaisesti prosessiajattelun perinteeseen. Siinä missä yllätykselliset käänteet luovat vaikuttavan draaman, nykyorganisaatioita luonnehtivat odottamattomat kehityskulut. Roolihenkilöiden väliset moniulotteiset kytkennät kuuluvat hyvään draamaan, organisaatioissa eletään keskinäisriippuvuuksien aikaa. Jännityksen säilyminen loppuun asti on draaman peruselementti, heikko ennakoitavuus nykytyöelämää. On luontevaa tarkastella organisaatioita draaman kehyksessä.

Oppiessamme havainnoimaan ja rakentamaan kompleksisuutta draamassa opimme tunnistamaan ja työstämään sitä myös organisaatioissa. Dramaturgian opettajani Tove Idström kuvaili, miten käsikirjoitus alkaa kehrätä. ”Jokin asia alkaa vaivata ja siitä alkaa ottaa selvää. Kohta huomaa kaikkien havaintojen liittyvän tähän asiaan, todellisuus rajautuu vaivaavan asian mukaan”. Subjektiivisuus voi tavoittaa olennaista, kun lähtökohta on avoimuus ja uteliaisuus, aito antautuminen prosessille. Tällaisessa työskentelyssä yhteyksien ja kytkentöjen ennakoimaton esiin nouseminen, kaaoksen dramaturginen järjestyminen on mahdollista. Se on fiktiivisen maailman syntymistä. Rajautunut todellisuus ylittää rajansa merkitysten avaruudessa. Tove sanoi: Aihe on valmis, kun se tulee luo.

Aristoteleen mukaan taide käsittelee sitä, mikä on mahdollista eikä vain toteutunutta. Siksi taide voi saavuttaa yleisiä totuuksia. Päästään realismin ikeestä. Työelämän helmet ovat ensin vain hiertäviä siruja, häiriöitä, jotka ilman työstämistä ja suojaa eivät pääse kehittymään. Organisaatiodramaturgiassa niiden ympärille eritetään helmiäistä kunnioituksella, hämmästellen, hyväksyen. Asenne ratkaisee.

Helena Ihala on järjestänyt koulutuksia Organisaatiodramaturgiasta Metanoiassa vuodesta 2014 lähtien. Syksyllä 2019 alkaa seuraava Organisaatiodramaturgian peruskoulutus (19.10.–14.12.2019) ja keväällä 2020 Organisaatiodramaturgian perusteet & Case Workshop (1.2.–25.4.2020). Syksyllä käynnistyy myös organisaatiodramaturginen kirjoittajaryhmä (27.9.2019 alkaen).

Lue myös Helenan blogikirjoitus draaman, dialogisuuden ja työelämän yhteyksistä.

Liittyminen ja itseohjautuvuus – työryhmien toimivuuden avainkysymys?

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Atso Juote 26.3.2019

Itseohjautuvuus on yksi tämän ajan muodikkaimpia johtamisparadigmoja. Käsitteen takana on kysymys: Miten työryhmät ja työyhteisöt voisivat toimia tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti ilman turhaa byrokratiaa ja kuviteltuja tai todellisia organisatorisia esteitä?

Esimerkki uudelleen organisoitumisesta

Eräs tuttuni kuvasi liittymisiä ja eroja isossa organisaatiossa. Tässä yhteisössä johdolla oli henkilöistä riippumatta tapana säädellä omaa ahdistustaan järjestämällä organisaatio uusiksi keskimäärin kerran puolessatoista vuodessa. Pisimmillään tiimit saivat säilyttää muotonsa ja keskinäiset suhteensa kolme vuotta, lyhyimmillään muutoksia tuli kerran puolessa vuodessa.

Tuttuni tarinassa oli toistuva kaava. Tieto yt-neuvotteluista johti välittömästi yhteistyösuhteiden alasajoon. Muutoshetken lähestyessä keskityttiin yhä pelkistetymmin tekemään omaa henkilökohtaista työtä ja etsimään mahdollisia uusia töitä. Organisaatiomuutoksen jälkeen – jahka kaikki olivat hakeneet uusiin tehtäviinsä – alkoi tiimien ja yhteistyökumppanuuksien järjestäytymisvaihe, joka kesti kolmesta kuuteen kuukauteen. Tämän jälkeen uudelleen organisoitunut työ alkoi taas päästä uomiinsa ja tehokas tekeminen alkoi tulla mahdolliseksi.

Vastaavia tilanteita kohdataan niillä työpaikoilla, joissa työntekijöiden vaihtuvuus on suurta. Työryhmässä perehdytetään jatkuvasti uusia jäseniä samalla, kun toisten lähtöä mahdollistetaan.

Liittyminen edellyttää vastavuoroisuutta

Liittymisen tärkeyden jokainen tuntee nahoissaan ja järjen tasolla jokainen ymmärtää sen merkityksen työyhteisön toimivuuden kannalta. Toimijuuden ja voimaantumisen käsitteet kuvaavat oman kyvykkyytemme täyttä esille tuloa. Sekä toimijuus että voimaantuminen ovat suhteessa yhteisöön. Pohjimmiltaan toimintakyvyssämme ja voimaantumisessamme on kyse siitä, että saamme yhteisön resurssit käyttöömme. Tämä taas edellyttää vastavuoroisuutta. Mikään yhteisö ei kestä pitkään vapaamatkustajia ja hyväksikäyttäjiä.

Itseohjautuvuuden maailmassa meitä haastetaan säätelemään omaa työympäristöämme. Jatkuvassa muutoksessa liittymisen kysymykset korostuvat: osaammeko liittyä, annetaanko meidän liittyä? Kykenemmekö luomaan sellaisia suhteita, joissa meitä tuetaan ja autetaan ja joissa me voimme olla merkityksellisiä muille?

Häpeä liittymisen haasteena

Liittyminen ei kuitenkaan ole helppoa eikä itsestään selvää. Rene Brown (2012) on nostanut liittymisen keskeiseksi haasteeksi häpeän tunteen. Häpeä on tärkeä meitä suojeleva puolustusmekanismi, joka varjelee meitä toimimasta itseämme ja toisia tuhoavalla tavalla.

Liittymisen näkökulmasta häpeässä on kyse siitä, olenko tälle työryhmälle riittävän arvokas ja tarpeellinen? Häpeän taustalla on oma haavoittuvuutemme – käsitys omista todellisista ja suhteellisista heikkouksistamme. Heikkouksiemme välttely saa meidät sulkeutumaan, torjumaan toisten yritykset tulla lähelle ja varomaan, ettemme tulisi loukatuksi. Yhteinen työ muuttuu todella hankalaksi, jos emme voi olla kenellekään avuksi eikä kukaan voi meitä auttaa. Liittymisen paradoksi on siinä, että vahvaa ei voi auttaa, mutta sokea voi taluttaa rampaa.

Liittymisen kysymyksiä ja muita roolien muodostumiseen ja ryhmiin liittyviä ilmiöitä voi omakohtaisesti tutkia Metanoia Instituutin Tavistock-seminaarissa 13.6.-16.6. Seminaarin teemana on ”Itseohjautuvuus: omat tarpeet – yhteisön vaatimukset”. Lue lisää ja ilmoittaudu tästä

Todellisuuden prosessinen rakentuminen

/0 Kommenttia/Kategoria: /Kirjoittaja:

Timo Totro 27.2.2019

Metanoia julkaisi syksyllä 2018 artikkelikirjan Organisaatio prosessina. Tammikuussa 2019 kirja sai jatkoa teoksella Jumala prosessissa? Mitä ihmettä, koulutusfirma kustantaa uskonnollisen kirjan? Miksi? Takakannen tekstin mukaan kyseessä on ”paitsi teologinen tutkielma, myös puheenvuoro tämän ajan keskusteluun maailman ja sen ilmiöiden hahmottamisesta. Kirja soveltuu teologien ohella niille, joiden uteliaisuus ulottuu ja kohdistuu syvemmällä, ajattelun taustalla olevien merkitysten ymmärtämiseen.” Keskeinen on kysymys: ”Mitä tapahtuu, jos alamme tarkastella pysyväluonteisesti samanlaatuisena pitämiämme ilmiöitä muuntumisen tilassa olevina prosesseina?” Omasta näkökulmastani kirja on periaatteessa laajennus konsulteille tarjottuun organisaatioteokseen sisältyneestä artikkelistani Filosofisia näkökulmia prosessiajatteluun.

Prosessin pisarat elämän virrassa

Käsitteillä prosessi ja prosessiajattelu on useita merkityksiä. Tässä tukeudun englantilaisen Alfred North Whiteheadin (1861-1947) muotoileman prosessiontologian hahmotukseen todellisuuden rakenteesta ja luonteesta. Hän oli matemaatikko, kvanttifyysikko ja tieteenfilosofi. Hän pyrki luomaan teorian, joka olisi sovellettavissa niin (luonnon)tieteellisiin, eettisiin, esteettisiin ja uskonnollisiin kokemuksiin ja kysymyksiin. Oltiin menossa kohti orgaanista maailmankäsitystä. Seuraajat ovat sitten kehittäneet perusteoriaa. Ajattelumalleja on sovellettu monille tutkimuksen ja tieteen aloille.

Prosessifilosofia rakentaa muun muassa kvanttifysiikalle, joka hiukkastasolla ylittää aineellisen ja henkisen rajat. Todellisuus koostuu henkisistä ja materiaalisista ’hiukkasista’, joita ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat oikeastaan äärimmäisen lyhytkestoisia tapahtumia, jotka saavuttavat täyttymyksensä ja katoavat – ja ovat rakennusaineksia tuleville tapahtumille. Näitä joksikin tulemisen pieniä tapahtumia ja kokemuksia kutsutaan muun muassa ”prosessin pisaroiksi” elämän virrassa. Ne ovat todellisuuden peruselementtejä, ainutkertaisia, kompleksisia, keskinäisessä riippuvuussuhteessa olevia hetkittäisiä kokemuksia, sysäyksiä, värinää; joilla on sekä fyysinen että mentaalinen puolensa.

Prosessuaalisesti ymmärretty maailma ei ole ennalta määrätty eikä staattinen, se on koko ajan muutoksen tilassa, tulossa joksikin, sattumanvaraisen ja säännönmukaisen vuorovaikutuksena. Maailma koostuu fysikaalisista, orgaanisista, sosiaalisista ja kognitiivisista prosesseista, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja dynaamisten systeemien eri tasojen kesken. Todellisuus on organismi, jossa eri tasoiset suhdeverkostot vaikuttavat toinen toisiinsa ja tuottavat dynamiikassaan – kohtaamisia sisällyttäen ja/tai torjuen – jatkuvasti uusia asiantiloja, kasvamista ja konkretisoitumista. Todellisuus kehkeytyy joka hetki uudelleen menneisyyden pohjalta. Mieleen tulee ihmistieteiden puhe relationaalisesta ja konstruktiivisesta käänteestä todellisuuden ymmärtämisessä.

Kokemus rakentaa todellisuutta

Keskeistä on suhteessalon ja prosessin lisäksi kokemus. Se ei ole vain aistihavaintoja ja tunteita tai refleksiivisyyttä, vaan kokemus rakentaa todellisuutta. Analogiana voisi viitata havaintoon, että puhe ei vain kuvaa todellisuutta vaan myös rakentaa sitä. Whiteheadin mukaan kokemus on joukko paljolti tiedostamattomia kehon ja ympäristön, jopa energia- ja hiukkaskvanttien tuntemuksia. Kivet, kasvit ja eläimet tuntevat, kokevat, kokemusten pohjalle rakentuva (ihmisen) tietoisuus on poikkeus maailmankaikkeuden kokemistapojen joukossa. Tämäntapaisesta kokemuksellisuuden laajentamisesta olemme viime aikoina saaneet kuulla mediastakin. Ehkä tästä voisi tehdä rohkean linkityksen Wilfred Bionin ryhmäteorioihin sekä hänen protomentaaliseen prosessiin alfa- ja beta-elementteineen.

Joksikin tulemisen prosessi

Whitehead kuvaa tapahtumien, kehkeytyvien ’olioiden’, entiteettien joksikin tulemista kolmenlaisena prosessina. Ensiksi on yksittäisen tapauksen sisäinen prosessi itsekseen tulemisessa; kosketukset historiaan ja edeltäneeseen (esim. geenit?), ”ikuisiin objekteihin”, metafyysisiin periaatteisiin. ”Moneus tulee yhdeksi ja lisääntyy yhdellä”, monet mahdollisuudet kasvavat yhdeksi toteutumaksi. Toiseksi makrokosmisessa prosessissa muototuvat esim. havaittavat syy- ja seuraussuhteet ja niissä toimijat. Kolmanneksi syntyvät oliot ja tapahtumat kokijat ja koetut asiat (sinänsä organismeja), muodostavat organismeja, verkostoja, yhteiskuntia. Nämä ovat pohjimmaltaan sarja tapahtumia.

Whiteheadilla ei ole oikeastaan erillistä antropologiaa, oppia ihmisestä. Hän kuvaa ihmistä tapahtuma- ja prosessi-ilmaisuin. Tiivistäen: ihminen on ”tapahtumien kompleksinen kokonaisuus” kontekstissa, jonka hän tunnistaa omaksi itsekseen. Keho on tässä keskeinen: ”biljoonien solujen koordinoitu funktio”, tapahtumaketjujen koordinoitu kokonaisuus ajassa ja paikassa. Elävän organismin sisällä on paljon erikoistunutta vuorovaikutusta pitämässä huolta sisäisistä funktioista. Kokonaisuudesta vastaa ”keskustapahtuma” (mieli?), jonka toiminnan pohjalta ihminen tunnistaa itsensä ainutkertaiseksi kokevaksi subjektiksi. Prosessi-orientoituneessa ajattelussa self tai ego, persoonallisuuden konstituoiva keskus on määritelty megaprosessiksi, strukturoiduksi prosessisysteemiksi, koossapysyväksi ja suhteellisen vakaaksi toiminnan keskukseksi. Persoona on kokemuskokonaisuus, jossa mikrokokemukset parhaimmillaan jäsentyvät integroituneesti makrokokemuksiin. Psyyke on yksilöllisen kokemuksen aktuaalinen, uuden kehkeytymisen virta.

Entä Jumala?

Prosessifilosofiaan pohjaavassa prosessiteologiassa jumalakuva saa erilaisia painotuksia. Kysellään pitäisikö luopua Jumalan olemusta kuvaavista käsitteistä ja siirtyä toimintaa kuvaaviin funktionaalisiin ilmaisuihin? Whiteheadin mukaan Jumala on osa todellisuuden kokonaisvaltaista systeemiä ja elää siinä vuorovaikutuksessa kaiken kanssa. Maailma on ’alusta’ hänen realisoitumiselleen. Ja toisinpäin: hän on alusta mahdollisuuksien aktuaalistumisille muiden entiteettien kanssa. Jumala itse on ikuinen entiteetti. Hän ei pakota, hän kutsuu ja houkuttelee. Hänen toimintansa pohjana on rakkauden, hyvyyden ja ilon lisääntyminen maailmassa. Mutta ihminen on vapaa, myös tuhoavaan toimintaan. Jumala toimii kannattelijana rakkauden ja hyvyyden toteutusten mutkikkuuksissa. Hän muuttuu maailman mukana, Hän kärsii ja iloitsee yhdessä ihmisten kanssa, samoissa prosesseissa. Tässä prosessiteologia haastaa perinteistä ajattelua.

Jumala prosessissa? -kirjan alaotsikkona on: Mielen mallit poikkitieteellisessä vuoropuhelussa – tapaustutkimus Matti Hyrckin ajattelusta. Prosessiorientaation tapaan vuoropuhelussa ovat osallisina ’klassinen’ ja prosessiteologia, psykoanalyysi, systeeminen, kompleksinen ajattelu ja prosessifilosofia. Psykoanalyytikko ja teologi Matti Hyrck tarjoaa alustan vuoropuhelulle. Lukijalla on mahdollisuus liittyä vuoropuheluun omien mielenmalliensa alustalta.

Syvennymme prosessilähtöiseen organisaatioajatteluun 10.5. Organisaatio prosessina -konferenssissa. Päivän vetävät Organisaatio prosessina -kirjan kirjoittajat. Lue lisää